Zool Redimensioned on paranneltu versio alkuperäisestä klassikosta

Aika usein 8- ja 16-bittisten aikojen uudelleenmasterointien kimppuun hyppää sylillinen pinkkiä nostalgiaa mukanaan. Minulle 1990-luvun alun tasohyppely Zoolin uudelleenversiointi oli lähtökohtaisesti eri maata - minä en aikoinaan pitänyt Zoolista lainkaan, sillä itse asiassa likipitäen inhosin koko peliä. Kokeilin peliä aikoinaan peräti kolmella eri alustalla: Amigalla, Mega Drivella ja Jaguarilla, eikä yksikään versioista saanut mieltäni muuttumaan ninjamuurahaista kohtaan. Siitä huolimatta pelin uusioversio sai kiinnostukseni heräämään. Miksi ihmeessä tämä on tehty uudestaan ja onko tämä yhtä huono kuin silloin ennen? Luvassa oli melkoinen yllätys.

Omana aikanaan Zool oli tietyllä tavalla luotu epäonnistumaan. Vuonna 1992 alun perin Amigalle kehitetty ja sen jälkeen lukuisille eri alustoille julkaistu tasohyppely pyrki hyötymään muiden maskottitasohyppelyiden ja erityisesti Sonic the Hedgehogin suosiosta. Massasta erottuminen oli kuitenkin tuolloin vaikeaa, eikä pelkkä viileä asenne tai nopea ruudunpäivitys ollut tarpeeksi. Niinpä pelin kehityksestä vastannut brittiläinen Gremlin satsasi isolla rahalla pelin markkinointiin. Kuka pelilehtiä tai muuta nuorisomediaa tuohon aikaan kuluttikaan, törmäsi satavarmasti Zoolin mainoksiin tasaisin väliajoin. Peli oli myös tikkareistaan tunnetun Chupa Chupsin näkyvästi sponsoroima, mikä näkyi itse pelissä brändin tikkareina ja logoina. Tavoitteena oli siis pelimenestyksen ohella saavuttaa makeismenestystä.

Itse peli vain oli tuolloin kehno. Sekava kenttärakenne, mielikuvituksettomat ympäristöt ja ennen kaikkea aivan liika nopeus yhdistettynä todella liukkaisiin kontrolleihin teki Zoolista turhauttavan vaikean ja pään vääristä syistä pyörälle pistäneen kokemuksen. Näistä lähtökohdista pelin uusioversiolla ei ollut kovin suurta mahdollisuutta onnistua.

Kävi kuitenkin niin, että Zool Redimensioned on oppikirjasuoritus siitä, mitä tapahtuu, kun läksyt luetaan huolella ja klassikkoa lähdetään parantamaan oikeista kohdista. Oppikirjasuoritus on muutenkin osuva termi, sillä pelin kehityksestä ovat vastanneet opiskelijat. Sumo Digital Academy on nimittäin tuleville pelinkehittäjille suunnattu opintie, jota kautta myös kartoitetaan erilaisia reittejä pelialan töihin.

Enää Zool ei luistele pitkin kenttiä kuin jäällä konsanaan ja vauhtiakin on jarrutettu sopivasti. Zoolin liukupotkut, ammuskelut ja kiipeilyt ovat saaneet kaverikseen tuplahyppäyksen, joka sujuvoittaa peliä yllättävänkin paljon. Ohjaus on todella miellyttävän tarkkaa jälkeä ja vetää vertoja jopa genren parhaimmille edustajille. Peli toimiikin erinomaisena esimerkkinä siitä, miten paljon kokemus paranee vaihtamalla alun perin käppäiset kontrollit lähes täydellisyyttä hipovaan tarkkuuteen.

Peliä ei myöskään tarvitse enää pelata yhteen putkeen läpi ja läpäistyihin kenttiin voi palata keräämään puuttuvia salaisuuksia tai alittamaan aikarajoja aina niin halutessaan. Parantuneen resoluution ansiosta kentistä saa nyt huomattavasti paremmin selvää. Näillä muutoksilla on tehty melkoinen temppu, sillä tässä kunnossaan Zool osoittautuu nimittäin oikeasti hauskaksi ja sujuvasti pelattavaksi tasoloikkavanhukseksi.

Suoritus on hurja, sillä koko peli perustuu Zoolin Mega Drive -version koodiin. Mukana on myös alkuperäinen Mega Drive -versio, johon tosin siihenkin on lisätty tallennus ja vapaa kenttiin palaaminen, mutta joka muilta osin muistutti turhankin paljon nuoruuden kokemuksiani pelin parissa. Vastakohta paranneltuun versioon on todella huima.

Kaikkea ei tietenkään voi koodilla korjata. Kenttien visuaalinen suunnittelu on edelleen yhtä aikaa happoisen psykedeelinen, mutta myös aikakauteen nähden todella geneerinen. On karkkimaa, teknomaa, lelumaa ja niin edelleen. 1990-luvun tasohyppelyt eivät turhaan rikkoneet toistettua kaavaa suunnittelussaan. On tosin sanottava, että nykysilmin pelin ulkoasu ei enää häirinnyt yhtä paljoa kuin ennen. Kun samanlaisia ympäristöjä ei tule vastaan peli toisensa jälkeen, maisemat tuntuvatkin pirtsakan nostalgisilta. Myöskään Chupa Chups ei enää tässä versiossa ole mukana.

Niin ikään pelin puolenvälin jälkeen vastaan tuleva vaikeustasopiikki on ennallaan, tosin tällä kertaa sain pelin lopultakin läpi, kun ennen vanhaan meno tyssäsi jo ennen nelosmaailmaa. Musiikista joko pitää tai sitten ei, vaikka säveltäjä Patrick Phelan parhaansa soundtrackin kanssa varmasti yrittikin. Itse pidin siitä, erityisesti koska ääniraidalla on kuultavissa paljon kaikuja myös muista 16-bittisen ajan brittipeleistä.

Hupi ei ole pitkäikäistä ja itse nykäisin uusien aputoimintojen avustamana pelin läpi ruokatunnin aikana. Keräiltävää ja suoritettavaa jäi silti ja koska olen itse niitä pelaajia, jotka tykkäävät nuohota nurkat tarkkaan ja pelata lyhyet pelit useasti läpi, Zoolin pariin tulee varmasti palattua myöhemminkin. Kertaalleen pelinsä pelaaville matka sitten loppuukin alle tunnissa.

Zool Redimensioned on yllättävä ja hämmentävä, mutta myös tärkeä kulttuuriteko. Keskinkertaisesta hyppelypelistä on kaivettu esiin oikeasti viihdyttävä nostalgiatrippi, jolle menneitä mielellään muistelevien kannattaa ehdottomasti lähteä. Samalla kyseessä on hyvä lähtökohta suomalaisille tulevaisuuden pelikehittäjille. Ehkä Pekka Kanallakin voisi olla vielä tulevaisuus edessään, vai mitä luulette?