Ensimmäisestä Zombielandista ehti kulua kymmenen vuotta ennen jatko-osan syntyä, joka oli ehkä viisi vuotta kauemmin kuin koko zombi-villityksen uskottiin kestävän. The Walking Dead, ja sen lukuisat matkijat, ovat kuitenkin pitäneet zombit tapetilla niin hyvässä kuin pahassakin. Nyt Double Tap tuo jälleen raikkaan tuulahduksen jo hieman homeiseen genreen omalla tunnistettavalla tyylillään.
Myös Zombielandin maailmassa on kulunut kymmenen vuotta aiemmasta rypistyksestä, ja eloonjääjien nelikko on asettunut asumaan Valkoiseen taloon, koska miksi ei? Columbus (Eisenberg) ja Wichita (Stone) elävät hieman jumahtaneessa parisuhteessa, kun taas Tallahassee (Harrelson) toimii eräänlaisena isähahmona kaikille, mutta erityisesti Little Rockille (Breslin). Kenellekään ei siis pitäisi tulla yllätyksenä, kun Little Rock päättää karata pesästä karmean hipsterin völjyyn. Tallahassee ei tietenkään tällaista katsele, ja niin porukka palaa tien päälle uusien vahvistusten kera.
Edeltäjänsä tavoin Double Tap ei varsinaisesti pyri päivittämään zombigenren reseptiä. Päinvastoin se kanonisoi useista muista elokuvista tuttuja sääntöjä, joita sitten kuullaan Columbuksen suusta tasaisin väliajoin. Joissakin tapauksissa lainaukset ovat varsin läpinäkyviä, mutta ne on tehty rakkaudella.
Kun maailma on tällä tavoin selkeä, voidaan keskittyä hahmoihin sekä näiden keskinäiseen pösilöintiin, ja sitähän piisaa. Leffan ydinjoukko koostuu hulvattomista koomikoista, joista kukin taaplaa omalla tyylillään. Harrelson ja Eisenberg tykittelevät tietenkin suurimman osan ajasta etualalla, mutta Stone ja Breslin ovat samalla tasolla näiden kanssa, vaikka joutuvatkin enimmäkseen reagoimaan edellämainittuihin. Myös sivuhahmojen roolituksessa on pääosin osuttu kymppiin, ja mukaan on myös haalittu ensimmäisen osan suurin yllättäjä huolimatta siitä, että tämä taisi jo kuolla viime kerralla.
Double Tap tarjoilee laadukkaiden näyttelijöiden lisäksi ikonisia sijainteja, jotka antavat toiminnalle oman sarjakuvamaisen vireensä. Valkoisesta talosta revitään huumoria, ja Tallahasseen Elvis-obsessiot pääsevät tällä kertaa valloilleen Memphisissä. Myös ajoneuvoissa päästään ennennäkemättömille tasoille, eikä rautaa vain esitellä, vaan se myös pistetään todelliseen tehokäyttöön.
Räiskintää ja mäiskintää elokuvassa on riittävissä määrin, ja osa toimintakohtauksista menee varmasti genren top kymppiin saakka. Kyseessä ei ole myöskään pelkkä gorella revittely, vaan oikeasti nerokasta koreografiaa ja kuvaustyötä, johon useimmat kauhukomediat eivät todellakaan panosta tällä tavalla. Rima nostetaan korkealle jo sangen graafisissa alkuteksteissä, joita säestää Metallica. Kuten aiemminkin, Zombielandissa mennään namikat kaakossa tai ei ollenkaan.
Vaikka Double Tap ei ehkä pystykään enää yllättämään samalla tavalla kuin ensimmäinen Zombieland, on se jotain erilaista zombileffojen hyllyvässä massassa. Selkein erottava tekijä lienee budjetti, joka paistaa niin näyttelijöistä kuin teknisistä yksityiskohdistakin, ja tekee Double Tapista A-luokan leffan, joka on vain tehty B-leffojen irvileukaisella asenteella.