Zombi U

Zombi U:n nimi kertoo jo itsessään pitkälti, mistä Ubisoft Montpellierin kyhäämässä kauhistelussa on kyse. Epäkuolleet kävelevät jälleen maan päällä ja ovat kääntäneet ihmiskunnan arjen mullin mallin. Tällä kertaa pelaaja heitetään Lontoon maisemiin, jossa sitten olisi pidettävä parhaansa mukaan kalmat loitolla ja samalla kerättävä elintärkeitä tarvikkeita ja varusteita.

Tarinansa kannalta Zombi U on erittäin suoraviivainen kauhutoimintapeli. Se pyörähtää käyntiin, kun mystinen radioääni johdattaa pelaajan näennäiseen turvapaikkaan Lontoon metrotunneleihin. Tämä "Prepperiksi" itseään kutsuva miekkonen seuraa pelaajaa kameroiden välityksellä ja ohjailee erilaisille tehtäville - milloin hakemaan uusia varusteita, milloin ottamaan selvää muista selviytyjistä. Hahmot ja tapahtumat jäävät kuitenkin melko ohuiksi, eikä muistettavia hahmoja juuri tule vastaan.

Pelin eteneminen on sekin varsin suoraviivaista, ja tehtävät suoritetaan hyvin säntillisessä järjestyksessä. Mitään DayZ:n kaltaista vapaata maailmaa on turha odottaa, vaan Zombi U:n Lontoo koostuu ahtaista alueista, jotka sitten yhdistyvät metro- ja viemäritunneleiden kautta toisiinsa. Mikä kuitenkin erottaa pelin monista muista, on oman pelihahmon haavoittuvuus ja siitä seuraava tiukka tunnelma. Koskaan ei tiedä milloin kuolo korjaa, sillä oma hahmo kestää vain muutaman iskun ja yksikin puraisu on jo kohtalokas. Hahmon kuoleminen ei kuitenkaan ole maailmanloppu (sehän tapahtui jo), vaan turvapaikasta pääsee aloittamaan heti uudella selviytyjällä. Asiaa mutkistaa vain se, että kaikki mukana kannetut tarvikkeet jäävät kuolinsijoille, jota entinen hahmo jää tietysti partiomaan - nyt zombikansakunnan edustajana. Tavaransa voi käydä hakemassa takaisin, mutta mahdollisuuksia on vain yksi. Jos hakureissu päätyy surman suuhun, kamat menettää lopullisesti.

Zombi U on kaikin puolin ankara ja anteeksiantamaton pelikokemus. Zombit ovat kestäviä, panoksia ja ensiapupakkauksia niukasti, eikä virheisiin ole varaa. Oma hahmo ei myöskään ole mikään supersotilas, vaan liikkuu hitaasti ja väsyy nopeasti juostessaan tai hutkiessaan. Väsyneenä zombit pääsevät helposti niskan päälle. Asiaa ei auta, että pelissä ei ole lainkaan staminaa osoittavaa mittaria. Mitä pitempää hahmollaan selviää, sitä kuristavammaksi tunnelma tiivistyy.

Zombi U:ta ei myöskään voi syyttää liiasta selittämisestä. Tutoriaaleja on todella vähän, eikä peli yleensä tee muuta kuin osoittaa seuraavaan tavoitteeseen. Monet asiat, kuten kartan päivittäminen, valinnaiset lisätehtävät ja aseiden päivitys, oppii vain kokeilemalla. Vallitsevaan tee se itse -henkeen kuuluu yhtälailla se, ettei peli alleviivaa elintärkeitä tallennus-, kartta- tai pikamatkustuspaikkoja. Ne on käytännössä etsittävä seiniin huomaamattomasti merkittyjen symbolien avulla.

Osa Zombi U:n haasteesta osuu kuitenkin hieman epäreiluun kategoriaan. Alussa peli antaa ymmärtää, että hiiviskely kalmojen ohi olisi kannattava vaihtoehto. Sitä se ei todellakaan ole. Peli on täynnä ennalta määrättyjä hyökkäyksiä, joiden aktivoituessa paikalle änkeää kutakuinkin kaikki lähihuoneiden zombit. Pian käy varsin selväksi, että paras tapa selvitä pelin ahtailla alueilla on yksinkertaisesti siivota alueet parhaansa mukaan. Toisaalta viholliset ja pelialueet eivät aina ole kovin loogisia. Ärsyttävyysluokan kärkipäästä poimittakoon esimerkiksi kypäräpäiset zombit, joiden kova hattu tekee ne jostain syystä lähes immuuneiksi tulelle.

Gamepad-sovellutusten osalta Zombi U esittelee kohtalaisen mukavasti, mihin uusi näytöllinen ohjain pystyy. Sen ansiosta koko televisioruutu on siivottu valikkomoskasta ja kaikki data inventaarioineen ja karttoineen näkyy yksinomaan ohjaimen ruudulla. Tämä lisää mainiosti tunnelmaa, mutta toisaalta katseen siirtäminen jatkuvasti ohjaimesta telkkarille ei tunnu varsinkaan alussa luonnolliselta.

Tätä korostaa vielä, että Gamepadin yksi merkittävin ominaisuus on skanneri, jolla voi luodata tavaroita lähiympäristöstä nostamalla ohjaimen ylös ja kääntelemällä sitä fyysisesti. Kuvaa voi onneksi pyöritellä myös oikealla tatilla, joskin bugilta haiskahtaen invert-asetus ei sitä koske. Pientä napinaa löytyy myös itse valikoista, jotka ovat pahimmillaan epäselviä ja hankalia käyttää. Ja vaikka esinevalikot on sijoitettu kosketusnäytön reunoille, juuri ja juuri sormien ulottuville, vaativat monet Gamepadin ominaisuudet silti otteen irrottamista tateilta.

Itse ohjattavuus ja taistelu on sekin vain mukiinmenevää. Gamepadin tatit ovat hieman liukkaat ja tekevät tähtäämisestä aavistuksen epätarkkaa. Panoksien niukkuuden takia suuri osa taistelusta zombeja vastaan käydään kuitenkin käsirysyllä tai tarkemmin sanottuna krikettirysyllä. Ongelma vain on, että mailalla hutkiminen on jo parin tunnin jälkeen auttamattoman monotonista. Lyöntejä on nimittäin tasan kaksi erilaista: toinen tönäisee zombia taaksepäin ja toinen tekee vahinkoa. Lyöntejä kuten myös lyömäaseita olisi saanut olla rutkasti enemmän.

Vaikka Zombi U:n tunnelma on kunnossa, ei sen audiovisuaaliselle esitykselle voi jaella suuria kehuja. Teknisesti se jää jälkeen PS3:n ja Xbox 360:n huipputasosta sijoittuen jonnekin keskikastiin. Pelissä vietetään aikaa paljon pimeillä käytävillä heikon taskulampun valossa, eikä kuvan repeilyä ja rosoisuutta voi olla huomaamatta. Lisäksi kenttäsuunnittelussa on hieman laiskanoloisesti toistettu tiettyjä palasia. Dejavu iskeekin monesti, kun törmää lähes identtisiin viemäritunneleihin ja huoneisiin eri puolilla kaupunkia.

Kehittäjien ongelmana lienee ollut aika, joka on loppunut kesken. Sen huomaa kaikkialla pelissä: Aseiden vähyys, keskeneräisiltä tuntuva hahmonkehitys sekä elementtien kierrätys kertovat kaikki karua kieltään kiirehtimisestä. Samalla yhteistyöpelimuoto jäi suunnittelupöydälle ja verkkopeli typistyi lähinnä säälittävään kahden pelaajan jaetun ruudun versus-peliin.

Ilmeisistä julkaisupeliongelmistaan huolimatta Zombi U:sta jäi kuitenkin erittäin positiiviset fiilikset. Pelillä on sydän paikallaan. Se tarjoaa tuntikaupalla äärimmäisen jännittävää pelattavaa ja putoaa varmasti niille, jotka ovat kaivanneet vanhaa kunnon selviytymiskauhua ensimmäisten Resident Evilien ja Silent Hillien hengessä. Pelin tarjoama haaste on kova, mutta sen vastineeksi onnistumisen tunne selvitessään tiukasta paikasta on sitäkin upeampi. Kaikille peli ymmärrettävästi ei sovi, mutta kauhua kaipaavien kannattaa tätä kokeilla. Heikko kasi.