Yars Rising on ohjaukseltaan jäykkä uusintaversio

Atarilla on ollut epätavallinen tapa valloittaa moderni peliteollisuus. Tavallisesti monet isot yhtiöt ovat pyrkineet tekemään isompia pelejä usein uusista sarjoista, mutta Atari on puolestaan tehnyt päinvastoin. Huomio on käännetty menneisyyteen ja muinoin tunnettuihin sarjoihin, joita Atarilla joko edelleen on hallussaan, tai niitä on hankittu itselle takaisin. Yars Rising on uusintaversio pelistä Yar's Revenge, joka julkaistiin vuonna 1982 Atari 2600 -konsolille.

Peli on huomattavan merkityksellinen ja monin tavoin edeltäjä Metroidvanian idealle, eli siis ajatuksena on tutkia maailmaa keräten erilaisia päivityksiä, joiden avulla pääsee aiemmin tavoittamattomissa oleville alueille. Kyseessä ei ole yhtä monimutkainen peli kuin Metroid Dread tai Blasphemous, mutta ydin erottuu selvästi. Sitten myöhemmin Metroid ja Castlevania tekivät lajityypin tunnetuksi. Sama ajatusmalli istuu myös uusintaversioon Yars Rising.

Pelin keskiössä on hakkeri Emi, joka saa tehtäväkseen soluttautua erääseen hämärään organisaatioon. Tavoitteena on kaivaa esiin salattuja asioita. Tasoloikkailevilla tekniikoilla Emi kiipeää ylös ja saa matkan varrella uusia kykyjä, joilla voi taistella paremmin ja saavuttaa aiemmin saavuttamattomissa olevia alueita. Toisin sanoen kyse on erittäin perinteisestä Metroidvaniasta, jonka pioneeri Yar's Revenge oli.

Yars Rising tuntuu "kuin ensimmäiseltä Metroidvanialtani". Ja näin se monin tavoin onkin, mutta toisaalta vuonna 2024 ollaan totuttu monimutkaisempaan ja monipuolisempaan pelattavuuteen, jolloin Yars Rising tuntuu hieman liian yksinkertaiselta. Tarjolla on vain kourallinen erilaisia toimintoja, pelin maailma ei ole kovinkaan syvällinen tai haasteellinen tutkittava, pahikset ovat harvoin aito uhka ja suurin uhka omalle edistymiselle on pelin jäykkä ohjaus. Näin maailman tutkiminen ja tarkkuutta vaativat osuudet ovat melko hankalia.

Ohjaus on kömpelö ja raskas, mikä ei ole ongelma rauhallisemmissa osioissa. Mutta kun tarkoituksena on hyppiä kahden seinän välissä samalla väistellen paljon vahinkoa tekeviä lasereita, on vaadittava tarkkuus jotain sellaista, mihin ohjaus ei taivu. Sama koskee myös kelluvien tasojen välillä hyppäämistä, kun samalla välttelee pahiksia ja heidän ammuksiaan puhumattakaan pienemmän mittakaavan minipeleistä.

Minusta minipelit ovat Yars Risingin se kiinnostavampi ja omaleimaisempi osuus. Hakkeroidessaan tietokonetta Emi käyttää pikselistä avataria soluttautuakseen järjestelmään suorittaen minipelejä, jotka tuovat mieleen 1980-luvun. Toiminta voi olla kuin Galaga tai Space Invaders, Brick Breaker, bullet hell -tyylin hurjaa menoa ja niin edelleen. Pelimekaniikka on usein hyvin yksinkertaista, mutta liikkuvien osien ja erilaisten lentävien ammuksien vuoksi pelaaminen on varsin vaativaa. Arvostan toki haastetta ja retroilevaa tunnelmaa näissä minipeleissä, mutta samaan aikaan niiden suorittaminen voi tuntua turhauttavalta. Varsinkin siksi, että epäonnistumisesta lohkaistaan pala Emin terveysmittarista, joka palautuu vain osittain tallennuspisteillä.

Ehkä koet kritiikkini terveysmittarista liian yksityiskohtaisena, mutta sekin liittyy pelin yleiseen jäykkyyteen ohjauksessa. Kun kukistaa pahiksen, pudottavat ne yleensä terveyskuutioita (tai ammuksia Emin tuhovoimaisemmille kyvyille), mutta usein nämä palautukset putoavat kartan ulkopuolelle tai muuten vain tavoittamattomiin. Näin ollen ei ole mahdollista palauttaa terveyttä, jonka on menettänyt johonkin monista ympäristön vaaroista tai pahiksista, joita onkin monenlaisia voitettavaksi. Jostain syystä sama ongelma ei päde pomotaistoihin, sillä vaikka yleensä juuri pomotaistojen pitäisi haastaa pelaajansa oikein kunnolla, nyt edessä on varsin helposti hallittavissa olevia pelimekaniikkoja ja paljon tilaisuuksia parantaa omaa terveysmittaria. Näin pomotaistot ovat selvästi helpompia kuin moni muu osuus Yars Risingissa.

Toinen osa-alue, jolla kehittäjä WayForward on loistanut Yars Risingissa on epäilemättä pelin ulkoasu. Peli on kaunis ja eloisa mahtavan soundtrackin ansiosta, joka soi kaiken aikaa tarjoillen niin elektronisia kuin pop-lurautuksia japanilaisella tunnelmalla. Tämä yhdistyy ääneen tehdyn dialogin kanssa. On hetkiä, jolloin taiteellinen osasto on päässyt esittelemään kykyjään sarjakuvajaksojen muodossa. Silloin Yars Rising näyttää ja kuulostaa enemmän modernilta Personalta kuin retropeliltä vuonna 1982, jolloin ydin ja peruspelattavuus oli paljon tärkeämpää kuin tarinallinen ja taiteellinen ilmaisu.

Kaiken kaikkiaan Yars Risingilla on puolensa ja puolensa. Toisaalta WayForward on tehnyt hyvää työtä päivittäen vanhan pelin nykyaikaan mahtavalla ulkoisella ja äänellisellä tavalla. Toisaalta taas tästä puuttuu paljon sitä laatua ja hiomista, joiden ansiosta moderneja pelejä pelaa niin mielellään. Ohjauksen kömpelyys ja jäykkyys ovat iso puute, ja tämä on ikävä juttu, sillä nyt tuodaan videopelien historiaa uudelleen nykypäivään. Niin tai näin, on uusintaversio kuitenkin parempi tapa kokea klassikko, joka innoitti useita historian parhaimmista peleistä.