Wolfenstein on jatkoa joitakin vuosia sitten ilmestyneelle Return to Castle Wolfensteinille, joka oli kohtalaisen tasapaksu esitys. Poiketen edeltäjästään, kehittäjä on tällä kertaa keskittynyt myös yksinpelikokemukseen. Peli jatkaa superagentti BJ Blackowitzin tarinaa, ja tälläkin kertaa taistellaan natsien lisäksi okkultistisia hirviöitä vastaan.
Blackowitz pääsee hiljalleen kärryille natsien suunnitelmasta käyttää Thule-järjestön löytämän Mustan Auringon energiaa ensin sodan voittamiseen, sitten luonnollisesti maailmanvalloitukseen. Tämähän ei käy, joten superagentti päättää lopettaa natsien suunnitelmat. Työ voisi olla ylitsepääsemätön yhdelle miehelle. Onneksi BJ löytää matkansa alussa mystisen medaljongin, joka antaa hänelle mahdollisuuden hyödyntää Mustan Auringon energiaa.
Pulp-henkinen tarina tuo mielenkiintoisen näkökulman muuten väsyneeseen toisen maailmansodan näyttämöön, sillä okkultismi aiheena mahdollistaa myös joitakin pelillisiä kikkoja, joita ei esimerkiksi Call of Dutyssa nähdä. Hyviä esimerkkejä tästä ovat messevät pomotaistelut ja taikavoimat. Itse natsien osuus vihollislaumasta on kuitenkin turhan suuri ja hirviöitä käytetään lähinnä tehokeinoina joissakin suuremmissa taisteluissa.
Blackowitzin itsensä omaavat voimat kääntyvät pelaajille tuttavallisemmin ajan hidastamiseksi, suojakilveksi, erityiseksi kenttien salaisuudet paljastavaksi katseeksi sekä aseita tehostavaksi auraksi. Voimissa ei ole mitään mitä esimerkiksi jo miltei kaksi vuotta sitten julkaistu Crysis ei olisi esitellyt. Ne tuovat kuitenkin oman piristeensa peliin ja saavat sen tuntumaan juuri tarpeeksi tuoreelta, ettei Wolfenstein vaivu täysin keskinkertaisuuden suohon.
Pelialueena toimii Isensteinin kaupunki Saksan sydämessä. Kaupunki sisältää useita eri osioita sekä sivutehtäviä, joita voi ratkoa milloin haluaa. Itse pääjuonen kulkuun ei kuitenkaan voi vaikuttaa, vaan tehtävät suoritetaan ennalta määrätyssä järjestyksessä. Kaupungissa itsessään ei ole varsinaisesti mitään nähtävää. Se toimiikin ainoastaan kulkureittinä tehtävien välillä, vaikka kaduilta löytyykin joitakin kapinallisia, jotka voivat sananvaihdon ohella selvittää sivuhenkilöiden taustoja.
Itse tehtäväalueet ovat tiukkoja, joskin tunnelmallisia putkia täynnä niin natseja kuin ihmiskokeista valloilleen päässeitä hirviöitä. Vihulaisia nitistetään tutunoloisella perusarsenaalilla, joka ulottuu kranaateista hiukan erikoisempaan, sähkösalamoita ampuvaan Tesla-tykkiin. Jokaista asetta voi päivittää, mutta se vaatii rahaa, jota ansaitaan niin tehtäviä suorittamalla kuin kultaa keräämällä. BJ:n on siis oltava tarkkana mihin dollarinsa upottaa.
Sen lisäksi, että joitakin tehtäviä rytmitetään pienimuotoisilla puzzleilla joihin medaljonkia tarvitaan, on Wolfenstein vain pitkä sarja ennalta skriptattuja taisteluja natsien kanssa. Kokeneemmat pelaajat osaavat aavistaa jo kilometrien päähän mistä sotilaat seuraavaksi hyökkäävät ja valmistautuvat sen mukaan. Osa tehtävistä saattaa alkaa jopa tuntua rutiininomaiselta toistolta, loputtomien natsilaumojen juostessa pelaajan syliin vailla tekoälyn häivähdystäkään. Pomotaisteluissa peli kuitenkin loistaa. Poiketen peruspelin vaikeusasteesta, varsinkin loppupään monsut ovat erittäin vaikeita ja niissä on paljon kaivattua suuren taistelun tunnelmaa. Varsinkin viimeinen loppuvastus jäänee pyssysankarien mieleen vielä pitkäksi aikaa.
Niin hirviöiden kuin kenttienkin suhteen Wolfenstein tuntuu hieman vanhentuneelta. Tekstuurit ottavat joskus aikansa latautua, ja vaikka näin kävikin hyvin harvoin, BJ joutui todistamaan tyhjiä kasvoja vailla korvia, nenää tai silmiä. Ääninäyttely on kautta linjan mukiinmenevää, joskin jatkuva saksalaisella aksentilla lausuttu englanti saattaa muuttua joskus koomiseksi. Onneksi sentään aseiden äänissä sitä paljon kaivattua munaa.
Kestoltaan Wolfenstein ei poikkea oletetusta. Vaikka pelille lupaillaan noin 12 tunnin läpipeluuaikaa, oma kelloni tikitti viiden tunnin kohdalla lopputekstien pyörähtäessä. Innokkaimmat keräilijät saavat varmasti pelin varmasti kestämään yli kymmenen tuntia, sillä kaikkien salaisuuksien ja kultaharkkojen hakemisessa menee oma aikansa. Meille muille on lohdukkeena mukaan heitetty moninpeli, mutta koska arviokopio saatiin ennen pelin julkaisua, peliseuraa ei löytynyt kuin muutama hassu kaveri. Faktatietona heitetään kuitenkin, että moninpelikehittäjä sai kenkää pelin valmistuttua. Se, kertooko tämä myös moninpelin tasosta jää nähtäväksi.
Wolfenstein on esimerkki siitä, mitä voisi kutsua pelien massoittumiseksi. Se käyttää hyväksi havaittua kaavaa, ja heittää reseptiin mukaan oman pienen kulmansa. Tämä on tarpeeksi erottaakseen sen kilpailijoistaan, mutta silti niin pieni ettei se tee merkittävää eroa muihin maailman myydyimmän pelityypin peleihin. Siksi on turvallista sanoa että Wolfenstein on varmasti omiaan kenelle tahansa lajityypin ystävälle, muttei tarjoa mitään merkittäviä muutoksia alkuperäiseen konseptiin, jonka se ensimmäisellä osallaan loi.