Wanted: Weapons of Fate

Wanted -elokuvan alussa päähenkilö, nuori Wesley Gibson, oli turhauttavaa elämäänsä konttorissa viettävä neurootikko. Wesleylle paljastui, että hänen suonissaan virtaa salamurhaajan mystinen veri, jonka avulla mies pystyy muun muassa ampumaan luoteja kierteellä. Wesley syleili kutsumustaan ja ryhtyi palkkatappajaksi, joka saa työnantonsa suoraan Kohtalolta itseltään. Wesleyn pomo vaan sattui olemaan itsekäs oman edun tavoittelija, joka tulkitsi Kohtalon viestejä itselleen sopivaksi. Wesley kimpaantui ja pisti koko puljun lihoiksi.

Wanted: Weapons of Fate alkaa viisi tuntia leffan jälkeen. Juonikuvio on ihan täysin yhdentekevä tarina perhesuhteita verhoavan salaisuuden selvittämisestä, eikä peli oikeastaan edes jaksa paneutua juoneen kuin pintapuolisesti. Kehystarina on vain tekosyy päästä ammuskelemaan pahoja jätkiä naamaan, ja sitä Wanted: Weapons of Fatessa kyllä tehdään.

Kentät on jaettu lyhyisiin pätkiin, jotka ovat täynnä puhkomistaan odottavia läskipäitä. Viholliset eivät juuri liiku vaan tyytyvät kykkimään suojissa, pistäen vain välillä turpansa esiin ammuttavaksi. Vihulaisten tarkkuus on jo käsitteeksi muodostuneen Imperiumin iskujoukkojen luokkaa, eikä edes viereen kävelevä äijä välttämättä osu konepistoolillaan. Pelaaja voikin rauhassa kurkkia suojan takaa ja jaella otsanappeja. Mitään tarvetta selustaan kiertämiselle ei ole, vaikka siihen opastusosiossa kannustetaankin. Sääli sinänsä, sillä suojasta toiseen syöksyminen on varsin vauhdikkaan näköistä ja oloista.

Pelin varsinainen vetokoukku on leffastakin tutut niksit. Kikkakavalkadista löytyy se käyttökelpoisin, eli velmu temppu jolla luoteihin saa kierrettä, jonka avulla voi ampua kulmien ja esteiden taakse. Sen oikean lentoradan löytämiseen saattaa mennä tovi jos toinenkin, sillä kohteen ja aseen välissä on usein runsaasti esteitä. Pelaajan on siis ohjaimineen pyöriteltävä kulman suuntaa ja laajuutta joskus runsaastikin, ennen kuin se napakymppi löytyy.
Kikka itsessään onkin ihan hyvä. Ikävä kyllä se on perhanan hidas käyttää, ja pelaajalla menee usein puolet vähemmän aikaa siihen, että vain juoksee päin ja rei'ittää vatsanpeitteet tappituntumalta.
Ehkä loukkaavinta on se, että temppu ei suinkaan ole leffasta tuttu, suoraan vauhdissa heitettävä tyylikästäkin tyylikkäämpi kikka, vaan ihan reaaliaikaista sohellusta. Wesley nousee suojastaan esiin, ryhtyy sihtailemaan pyssyllään ja antaa vastustajien soirottaa kohti vaikka millä mitalla. Onneksi kukaan ei osu.
Wesleyn toiseksi tärkein kikka on kierähtää suojasta toiseen ja hidastaa ajan kulkua. Teoriassa pelaajalle jää hyvin aikaa antaa aseiden rallattaa useampaakin vihollista kohti. Koska temppu kuitenkin kestää vain muutaman sekunnin, siinä ajassa ei tattiohjain taivu tarkkaan monen kohteen kellistämiseen.

Kun surkea räiskintämekaniikka kullataan aneemisen yksioikoisilla kentillä ja konnakavalkadikin on tasan samanlaisia vihollisia jaksosta toiseen, ei olla kovin vakaalla pohjalla. Pelin tekijät ovat selkeästi ymmärtäneet tämän ja heittäneet sekaan runsaasti välianimaatioita. Nekin vain ovat rumasti rakeisia.

Välillä puuduttavaa menoa liennytetään elokuvamaisilla kohtauksilla, jossa sankari viipottaa huoneiden läpi ja räiskii vastustajien lisäksi näiden ampumat luodit ilmasta. Se on ihan hauskaa, mutta aivan liian helppoa ja kolmannella kerralla jo vähän tylsää. Wanted: Weapons of Faten ainoa kunnollinen valopilkku on ääninäyttely, mutta kun äänistä vastaa leffastakin tutut ammattinäyttelijät, se ei ole mikään ihme. Sillä ei kuitenkaan pitkälle pötkitä. Pelimekaniikka on niin yksitoikkoisen tylsää ja epätasapainoista, ettei Wantedia tee mieli pelata edes sen vaivaisen neljän tunnin keston läpi. Se on mielestäni hyvä merkki epäonnistuneesta tuotteesta.