Kirjaudu sisään
Olemme pelanneet lähes kolme tuntia tulevaa Edo-aikakauden toiminta-seikkailupeliä, joka on täynnä kirouksia, onia ja genmoja, ja tässä kerromme, miksi se eroaa sekä Souls-tyylisistä peleistä että hack-and-slash-peleistä.
"Miten erottua nykypäivän synkkien fantasia-toimintaroolipelien tulvasta? Varsinkin kun kaikki näyttävät tekevän joko uutta Hardcore Souls -tyylistä peliä tai taas yhtä näyttävää hack and slash -peliä. No, jos olet Capcom, teet sitä, mitä olet aina osannut parhaiten, katsoo omaa historiaansa ja herättää henkiin yhden unohdettujen pelisarjojensa hieman uudella otteella. Odotamme edelleen Devil May Cry 6:ta ennemmin kuin myöhemmin niille, jotka kaipaavat vauhtia ja tyyliä, mutta vietettyämme lähes 3 tuntia Onimusha Way of the Sword -pelin parissa, tulimme siihen tulokseen, että tämä peli ei oikeastaan halua kilpailla kummankaan ääripään kanssa, vaan se sijoittuu mukavasti keskelle. Se on paljon enemmän toiminta-seikkailupeli. Se ei ole yhtä rankaiseva tai järjestelmällinen kuin A Soul's Like, eikä yhtä kiihkeä kuin Devil May Cry tai Bayonetta. Tulet varmasti kuolemaan melko usein, varsinkin joitakin tahallaan ilkeitä pomoja vastaan, mutta se on paljon keskittyneempi kokemus, jossa luotat miekkaasi, Oni-käsineeseesi ja ennen kaikkea omaan harkintaan. Pelissä on myös persoonallisuutta. Synkemmistä teemoista huolimatta peli ei ota itseään liian vakavasti. Miyamoto Musashi ei heittele vitsailuja muutaman sekunnin välein, mutta humoristisia vuoropuheluja on tarpeeksi tasapainottamaan usein aidosti synkän tarinan. Ja kyllä, alku noudattaa klassista japanilaisen perinteen mukaan, jossa katsojaa pommitetaan nimillä, ryhmittymillä ja käsitteillä kerralla, mutta kun tilanne vakiintuu, tarinaa on yllättävän helppo seurata."
"Musashilla ja hänen kilpailijallaan Ganryu Sasakilla on molemmilla sama kirous: heidän on ruokittava Oni-käsineitä Genma-sieluilla. Ero on yksinkertainen: Ganryu nauttii täysin viattomien ihmisten teurastamisesta, kun taas Musashi metsästäisi mieluummin hirviöitä . Ilmeinen kysymys on, antautuuko sankarimme lopulta voimaan. Taistelut olivat heti lupaavia. Tavalliset viholliset eivät voisi olla paljon tyypillisempiä, mutta suuremmissa hirviöissä pelin identiteetti todella aloittaa loistamaan. Yksi ensimmäisistä pomoista, joihin törmäsimme, oli Daidara, tämä outo yksisarvisen ja villisian näköinen olento, jolla on valtavat esihistorialliset syöksyhampaat ja anime-sarjakuvien koomisen sivuhahmon luonne. Hän huutaa jatkuvasti, haisee onilta ennen kuin ryntää kimppuusi, mutta vitsien takana hän opettaa sinulle kaksi pelin tärkeintä pelimekaniikkaa. Ensinnäkin tarkat torjunnat ja ohjaukset, jotka muuttavat taistelun kulun täysin tyhjentämällä vihollisen kestävyyttä, ja toiseksi, sinisten ja ruskeiden sielujen jatkuva kerääminen, joita viholliset vapauttavat ennen kuin ne ehtivät toipua. Taistelu osoitti meille myös, että pomot voivat tuhota osia ympäristöä ja käyttää niitä sinua vastaan, tai päinvastoin. Taistelun ulkopuolellakin on yllättävän paljon vaihtelua. Elementtihyökkäysten avulla voit sytyttää osia taistelukentästä, ja Musashi liikkuu maailmassa erittäin ketterästi ja vaikka et voi hypätä manuaalisesti kuten useimmissa nykyaikaisissa toimintapeleissä, vertailu Ocarina of Time -vertailu palasi jatkuvasti mieleemme, koska peli yksinkertaisesti antaa sinun hypätä luonnollisesti pienten aukkojen yli aina, kun se on järkevää. Alkuvaiheen tutkiminen on melko lineaarista, ja se vie sinut läpi aavemaisia luolia ja kallioita, jotka ovat täynnä ympäristöön liittyviä pulmia ja piilotettuja Oni-symboleja, jotka vain Musashin Oni-näkökyky voi paljastaa. Mutta myöhemmin rakenne avautuu huomattavasti. Kiotosta tulee paljon laajempi, toisiinsa kytkeytyvä alueeksi, jossa on valinnaisia tavoitteita, sivutehtäviä ja useita polkuja tutkittavaksi. Se on avoin maailma, mutta se riittää muuttamaan vauhtia mukavasti aiemman, enemmän käsikirjoitetun alkuosan jälkeen. Tässä vaiheessa tarinaan liittyy toinen tärkeä hahmo, Shizuka Gozen, salaperäinen oni-nainen, joka on jäänyt loukkuun hansikkaaseesi ja josta tulee käytännössä seikkailusi oppaaksi. Hänen tehtävänään on myös muistuttaa Musashia että tällä voimalla on hintansa, sillä ilman käsinettä kuolet. Tarinan edetessä myös roolipelijärjestelmät avautuvat vähitellen. Saat käyttöösi uusia oni-aseita, erilaisia elementtivoimia, yllättävän kattavan taitojen puun, uusia taistelutaitoja ja varustepäivityksiä. Mikään ei tunnu ylivoimaiselta, sillä Capcom esittelee jokaisen mekaniikan askel askeleelta, ja ennen pitkää kaikki nämä erilaiset resurssit tulevat yksinkertaisesti osaksi luonnollista pelikierrosta. Yksi asia, josta pidimme erityisesti, oli se, että lähes jokaisella uudella päivityksellä oli välitön käytännön hyöty."
"Esimerkiksi torjuntakyvyn parantamisesta tuli nopeasti yksi prioriteeteistamme, koska kovemmat viholliset todella vaativat sitä. Myöhemmin pelasimme myös yhtä sivutehtävistä. Teoriassa se kuulostaa tyypilliseltä hakutehtävältä, jossa sinua pyydetään hakemaan kartan eri puolilta varastettuja epäjumalia. Käytännössä kuitenkin tarinallinen konteksti teki siitä yllättävän mieleenpainuvan. Se kertoo tarinan sokeasta naisesta ja raajarista miehestä, jotka uskovat, ettei heidän enää tarvitse kärsiä, koska he ovat kirjaimellisesti menettäneet aistit, jotka toivat pelon heidän elämäänsä. Se on ihanan outo, hieman häiritsevä ja juuri sellainen omituinen japanilainen tarinankerronta, jota toivoimme löytää täältä. Seikkailu huipentui jälleen erinomaiseksi pomotaisteluksi Rasho-gania, häiritsevää olentoa, jolla on lukemattomia käsiä ja käsivarsia. Aluksi se on raivostuttavaa, mutta erittäin tyydyttävää, kun sen toimintamallit vihdoin ymmärtää. Itse asiassa, niin luultavasti kuvailisimme Onimushan pomoja yleisesti. Ne tappavat sinut toistuvasti, mutta harvoin siksi, että peli tuntuisi epäreilulta. Sen sijaan jokainen uusi yritys opettaa sinulle jotain. Emme paljasta paljon enempää, mutta demomme toisessa puoliskossa esitteli entistä voimakkaampia vihollisia, laajempia alueita, lisää liikkumismahdollisuuksia sekä toisen upean pomon nimeltä Bayuke, joka kirjaimellisesti tarttuu sinuun omalla turkillaan. Grafiikan osalta älä odota Capcomin vaikuttavinta RE -moottorin esittelyä; Resident Evil Requiem on teknisesti näyttävämpi, kun taas Onimusha käyttää huomattavasti enemmän resursseja miekkailuun, vihollisten vuorovaikutukseen ja laajempiin ympäristöihin. Jopa PS5 Prolla se näytti hyvältä, mutta ei henkeäsalpaavalta. Meillä saimme myös tilaisuuden kokeilla lyhyesti Nintendo Switch 2 -versiota. Suorituskyky kämmenkonsolitilassa kaipaa vielä hiomista, erityisesti kuvanpäivitysnopeuden ja joidenkin hiusfysiikan osien suhteen, mutta se tuntuu jo nyt täysin kelvolliselta Nintendon uudelle konsolille tarkoitetulta Day 1 -porttaukselta. Yksi asia, jonka toivomme Capcomin korjaavan kaikissa versioissa, on laajempi liiketunnistustuki. Irrotettujen Joy-Con-ohjaimien käyttäminen miekkaa heiluttamiseen ja jousen tähtäämiseen tuntuu yllättävän luonnolliselta, ja kun on kokeillut sitä, paluu analogisiin sauvoihin tuntuu melkein kuin askeleen taaksepäin. Joten lähes kolmen tunnin jälkeen, missä mennään? Onimusha Way of the Sword ei luultavasti keksi genreä uudelleen, mutta emme usko, että se on sen tavoitteena. Sen sijaan se näyttää tyytyvän täysin oman paikkansa luomiseen Souls-tyylisten ja hack-and-slash-pelien välille yhdistämällä tyydyttävää miekkailua, mieleenpainuvia hirviöitä, kevyttä roolipelimäistä etenemistä sekä juuri tarpeeksi persoonallisuutta, jotta se tuntuu omaleimaiselta. Ja rehellisesti sanottuna, tämän kokeilukerran jälkeen odotamme innolla pystyykö se säilyttämään tuon tasapainon koko seikkailun ajan."
