Uinu, uinu, lemmikkini (2019)

Kirjailija Stephen Kingin eräs kuuluisimpia tarinoita on hänen tutkielmansa kuolemasta nimeltä Pet Sematary, joka on suomennettu nimellä Uinu, uinu, lemmikkini. Arvioni romaanista voi lukea täältä, ja vuonna 1989 ilmestyneen elokuvaversion arvion pääsee katsomaan täältä. Aika tarkasti 30 vuotta ensimmäisen filmatisoinnin jälkeen elokuvateattereihin saapuu uusintafilmatisointi. Ohjaajat Kevin Kölsch ja Dennis Widmyer ovat ilmeisesti halunneet kosiskella modernia yleisöä nopeilla säikyttelyhetkillä ja onnistuneilla tehosteilla. Valitettava seuraus on, että tarinan pääsiallinen opetus onnistutaan hukkaamaan kokonaan.

Maaseudun rauhaa kaipaava lääkäri Louis Creed (Jason Clarke) muuttaa Mainen osavaltion maaseudulle suureen omakotitaloon perheineen. Tien toisella puolella asuva Jud (John Lithgow) toivottaa tulijat tervetulleiksi ja kertoo samalla seudun tavoista. Eipä aikaakaan, kun perheen kissa jää vilkkaalla tiellä auton alle. Louis aikoo haudata kissan läheiselle "Lemmikkejen leposialle" (Pet Sematary), mutta Jud opastaa mielenkiintoisemmalle alueelle eläinten hautausmaan takana. Seuraavana päivänä kuollut kissa saapastelee takaisin Creedien taloon, mutta ratkaisevasti muuttuneena. Myöhemmin Creedien tytär Ellie kuolee myös auto-onnettomuudessa, jolloin isä Louisin mieleen nousee synkkiä asioita lemmikkien hautausmaan takaisesta alueesta...

Tarina etenee hyvin samanlaisissa merkeissä vakaalla tahdilla kuin kirjakin. Vapauksia on otettu hieman, mutta mitään isoja muutoksia ei ole tehty. Paljon harmillisempaa on väärien asioiden painottaminen. Kirjassa ja vanhemmassa elokuvaversiossa keskeistä oli kuoleman pohdinta osana elämää ja se, että joskus kuolleiden on parasta pysyä kuolleena. Tämä koko teoksen keskeisin teema jää käytännössä tyystin käsittelemättä, sillä uudessa filmatisoinnissa painopiste on enemmänkin katsojan säikyttelyllä ja jo kerran kuolleen vuorovaikutuksessa elävien kanssa. Ratkaisu tekee katsomisesta visuaalisempaa, mutta samalla se jättää elokuvan ontoksi jälkivaikutelmansa osalta. Vuoden 2019 Uinu, uinu, lemmikkini ei jätä kokijalleen sitä tietynlaista epämukavaa oloa kuin romaani ja vanhempi filmatisointi jättivät. Väitän tämän johtuvan nimenomaan siitä, ettei tarinan keskeistä sanomaa ole tavoitettu.

Teknisesti elokuva on odotetun laadukas. Modernit tehosteet saavat kuolleen kissan sekä kuulostamaan että näyttämään häiriintyneeltä, ja sama pätee onnistuneesti valittuun lapsinäyttelijä Jeté Laurenceen Ellien roolissa. Niin ikään leikkauksen luoma elokuvan tempo on kohdallaan. Ohjaajien ratkaisu elokuvan keskeisen sanoman ohittamisesta tulee ilmi muun muassa siten, että keskeiset henkilöhahmojen historiaa ja vaikuttimia selventävät kohtaukset onnistuvat tuntumaan lähinnä tylsiltä. Tämä siksi, että katsoja opetetaan odottamaan nopeita säikyttelyjä ja visuaalista toimintaa, eikä Uinu, uinu, lemmikkini ole toiminnallinen tarina.

Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, varsinkin tästä uusintafilmatisoinnista puhuttaessa kirja on parempi kuin elokuva. Tämä ennen kaikkea siksi, että leffa on hukannut kirjan varsinaisen idean keskittyen lähinnä säikyttelyyn ja kuolleena heilumiseen.