Truxton Extreme

Kun Toaplan joutui selvitystilaan vuonna 1994, yksi ammuntapeligenren vaikutusvaltaisimmista yrityksistä katosi. Studio ei koskaan saavuttanut Capcomin tai Konamin kaltaista suuruutta, vaikka se teki läpimurtonsa 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa peleillä kuten Truxton, Fire Shark, Hellfire ja Zero Wing. Sen perintö elää kuitenkin edelleen kehittäjien kautta, jotka myöhemmin perustivat yrityksiä kuten Cave. Siksi Truxton Extreme tuntuu vähemmän jatko-osalta kuin rakkaudenkirjeeltä aikakaudelle, jolloin jokainen kolikko pelihallissa oli tärkeä.

Oma suhteeni sarjaan on ollut satunnaista. Muutama kierros Mega Drivella, pari tuntia Truxton Classicin parissa kännykälläni sekä yleinen arvostus Toaplanin merkitystä kohtaan pelihistoriassa. Siksi oli erityisen miellyttävää nähdä, kuinka hyvin Truxton Extreme vangitsee alkuperäisen pelin hengen. Peli tuntuu heti tutulta, mutta samalla se on saanut modernin ilmeen menettämättä silti juuriaan.

Grafiikka on tyylikästä ja yksityiskohtaista, mutta se ei yritä muuttaa sarjan identiteettiä. Räjähdykset täyttävät ruudun väreillä ja valolla, kun taas musiikki luo miellyttävän rytmin koko seikkailun ajan. Se ei koskaan nouse pääosaan, mutta on jatkuvasti läsnä ja parantaa kokemusta. Se, että alkuperäinen säveltäjä Masahiro Yuge on palannut antamaan klassisille arcade-kappaleille modernin ilmeen, saa nostalgian aallon kulkemaan selkäpiitä pitkin. Se myös lieventää sitä, että peliä pelataan nyt laajakuvana klassisen pystysuuntaisen ”TATE”-tilan sijaan – muutos, joka toimii yllättävän hyvin tyylikkäiden 3D-ympäristöjen ansiosta.

Peli tarjoaa myös huomattavasti enemmän sisältöä kuin alun perin odotin. Niille, jotka haluavat oppia perusasiat, on tarjolla opastava opetusohjelma sekä armollisempi Heart Starter -tila, jossa rajaton määrä elämiä tarkoittaa, että painopiste on pelimekaniikan oppimisessa sen sijaan, että joutuisi aloittamaan alusta jatkuvasti. Heart Starter on enemmän tai vähemmän Easy-tilan ensimmäinen taso, ja pidän sitä pikemminkin laajennettuna opetusohjelmana kuin erillisenä pelitilana.

Story Mode tuntuu kuin huolehtivalta isovanhemmalta, jolla on aina ystävällinen sana sanottavanaan ja joka tykkää sujauttaa pienen lahjan taskuusi ennen kuin lähdet kotiin. Animoidut mangakohtaukset ja tarina antavat pelille rauhallisemman tahdin ja kontekstin tunteen. Tässä pääset seuraamaan Ashin, Bergamotin tai Cyrillan tarinoita. Olisin kuitenkin toivonut enemmän vaihtelua kampanjoiden välillä. Tasot ja alukset tuntuvat suurelta osin samanlaisilta, joten ne erottuvat toisistaan lähinnä juonen perusteella.

Jos tarinatila on lempeä isovanhempi, niin Arcade-tila on vanhempi sukulainen, joka on kokenut elämän myllerrykset. Se vie sinut vuorille, opettaa sytyttämään tulen ja rakentamaan generaattorin muutamasta kävystä, ja odottaa sinun pärjäävän omillasi pimeyden laskeutuessa. Tässä piilee Truxtonin todellinen henki. Tässä jokainen virhe rangaistaan ja jokainen voitto tuntuu ansaitulta.

Kilpailuhenkisille pelaajille on tarjolla myös Arena-tila, jossa keskitytään pisteiden keräämiseen ja huipputulosten saavuttamiseen. Jos haluat jakaa kokemuksen jonkun toisen kanssa, tarjolla on myös paikallinen Team-tila, joka tuntuu ihanalta viittaukselta aikoihin, jolloin pelihallit olivat vielä sosiaalisen elämän keskuksia.

Ohjaus tuntuu tarkalta ja haaste on tasapainossa. Truxton Extreme ei ole helppo, mutta se ei ole myöskään julmasti vaikea. Se vaatii taitoa, hyviä refleksejä ja tiettyä määrää kärsivällisyyttä. Kun epäonnistuin, tunsin lähes aina, että se johtui omasta virheestäni eikä siitä, että peli olisi tuntunut epäoikeudenmukaiselta.

Huomasin pian oman pelityylini kaavan. Käytin pommeja harvoin tasoilla; säästin ne pomoja varten. Siellä odotti tulva lasereita, ammuksia ja hyökkäyksiä, jotka koettelivat sekä reaktioaikaani että kärsivällisyyttäni. Kun pomo lopulta räjähti, se ei koskaan tuntunut sattumalta. Voitto oli ansaittu.

Power-up-järjestelmäkin toimii hyvin. Suosikikseni nousi nopeasti hakeutuva ase, joka toi mukavan sujuvuuden tunteen kaikkein kiihkeimmissä kohdissa. Tämä suosikkivalinta horjuttaa pelin tasapainoa, sillä valkoisen laserin ylivoimainen potentiaali käytännössä poistaa tarpeen edes kokeilla pelin muita aseita. Toinen ärsyttävä seikka on se, että päivitykset sulautuvat toisinaan taustaan. Useaan otteeseen poimin vahingossa muun aseen kuin sen, jonka ympärille olin rakentanut pelityylini. Tämä aiheutti enemmän turhautumista kuin haasteita.

Ainoa todellinen huomautukseni pelin vauhdista koskee tasojen pituutta. Suurin osa niistä kestää noin viidestä kahdeksaan minuuttia. Se ei ole mikään katastrofi, vaan enemmänkin tottumuskysymys. Olen tottunut tämän tyyppisissä peleissä lyhyempiin, intensiivisempiin tasoihin, joissa seuraava pomo odottaa jo kulman takana. Samalla tässä rakenteessa on myös etunsa. Kuusi pidempää tasoa mahdollistavat laajemmat ympäristöt ja monimutkaisemmat pomotaistelut kuin jos peli koostuisi tusinasta lyhyemmästä tehtävästä. Tarkistuspistejärjestelmä tuntuu kuitenkin toisinaan oudosti sijoitellulta ja tekee paluumatkasta hieman tarpeettoman turhauttavan, varsinkin kun tärkeitä päivityksiä on menetetty.

Truxton Extreme Peli ei yritä keksiä shoot ’em up -genreä uudelleen. Eikä sen tarvitsekaan. Peli pohjautuu siihen, mikä aikoinaan teki Toaplanista merkittävän tekijän, mutta onnistuu samalla tuntumaan ajankohtaiselta nykyiselle yleisölle. Minun osaltani tämä on peli, johon tiedän palaavani. Joka kerta, kun vihollisalus räjähtää, tuntuu melkein siltä kuin se vanha pelihalli heräisi uudelleen eloon. Lämpimien piirilevyjen tuoksu, hikiset kesäpäivät ja aidolla sokerilla valmistettu lasipullossa oleva Coca-Cola leijuvat jossain mieleni takana. Joskus se tunne riittää saamaan sinut laittamaan uuden kolikon koneeseen.