Tomb Raider

Lara Croftista on paljon sanottavaa. Jotkut kutsuvat tätä peli-ikoniksi. Toiset seksiobjektiksi. Joillekin Lara on yksi harvoista naispuolisista toimintasankareista. Jotkut ovat jopa valmiita antamaan Laralle kunnian Playstationin menestyksestä. Mutta pelaajille relevanttia on ollut ennen kaikkea Tomb Raider -sarjan mukaansatempaava viihdearvo. Välillä pelien laatu notkahti pahasti, mutta edellisen osan Tomb Raider: Underworldin läpäisy jätti janoamaan lisää.

Neljä ja puoli vuotta myöhemmin Tomb Raider tekee viimein paluun, pyrkimyksenä potkaista sarja uudelle uralle aivan lähtöasetelmista. Lara Croft on vasta yliopistosta valmistunut nuori ja intoa puhkuva seikkailija, joka hyppää Endurance-laivan kannelle suuntanaan Japanin rannikko. Tutkimusretki menee kuitenkin myttyyn, kun laiva haaksirikkoutuu myrskyssä Dragon's Triangleksi kutsutulla alueella. Rantaan rähjääntynyt Lara joutuu etsimään ravintoa, tulta, aseita ja ryhmänsä jäseniä tuntemattomalla saarella. Ennen pitkää pelissä avautuu tietysti paljon suurempi seikkailu, jossa vaarat ovat vakavampia kuin kurniva vatsa ja likainen tukka.

Tarina kertoo Queen Himikosta, muinaisesta shamaanivoimien hallitsijasta, jota jotkin pahikset edelleen palvovat erään Mathias-nimisen roiston komennuksessa. Kerronta tapahtuu hahmojen välisten keskustelujen, mutta myös lokikirjojen ja leirinuotioilla käytävien monologien kautta. Pelaaja pääsee todistamaan vilaukselta myös Laran entistä elämää ennen haaksirikkoa, kun sankaritar löytää kameran seikkailun alkuvaiheissa.

Rehellisesti sanottuna en erityisemmin välitä tästä juonesta, jossa fanaatikkoja kampitetaan Lostia muistuttavalla saarella. Laraa lukuun ottamatta hahmot ovat unohdettavia ja kliseisiä. Laran tiimi on aavistuksen liian iso, jotta siihen muodostuisi oikeita tunnesidoksia, ja stereotyyppiset sivuhahmot ovat esillä koko kirjollaan (kovis, petturi, tärkeilevä naishahmo). Toisaalta samaa voi sanoa kutakuinkin kaikista (toiminta)peleistä, joten tähän suhteutettuna tarina on kelvollinen.

Saarella vieraillaan monenlaisissa paikoissa tulitaisteluiden, akrobaattisen kiipeilyn ja pulmanratkonnan toimiessa varsinaisena sisältönä. Vanha tutkimuskeskus, maanalaiset temppelit, saastainen hökkelikylä ja synkät metsät ovat joitain esimerkkejä eteen tulevista miljöistä. Vaihtelua on riittävästi, mutta mysteeriset ja loputtomat myrskyt antavat kaikelle harmahtavan viban, joten pilkahdus auringonvaloa olisi ollut pahitteeksi.

Uncharted-sarjan tavoin akrobatiat ja vaaralliset tilanteet kohdataan aika pitkälti raiteilla, mikä helposti jakaa yleisöä. Lara tekee "mahdottomia" loikkia yksinkertaisella napinpainalluksella, ja mukana on runsaasti alamäkiliukuja kuolettavan romun vyöryessä kohti. Kaikki tämä tietysti kuvataan dramaattisin kamerakulmin. Minusta tuntuu absurdilta, että muutaman minuutin sisään ehditään kiitää alas köysirataa, huuhtoutua villin virran mukaan, laskeutua lentokoneen ohjaamoon ja liidellä läpi 18 000 männynlatvan. Aivan kuin pelaisi elokuvaa. Joskus tuntuu jopa siltä, ettei pelaisi lainkaan.

Toisaalta nämä kohtaukset ovat kyllä melko vaihtelevia, eivätkä muodosta koko peliä. Kokemuksen vaativuus muuttuu vähän sen mukaan, miten peliä pelaa. Jos pelin haluaa kestävän mahdollisimman pitkään, kannattaa pysyä erossa vasemmasta olkanapista. Se aktivoi Laran "vaiston", joka käytännössä kertoo pelaajalle suoraan, mihin mennä ja mitä esineitä hipelöidä.

Tomb Raider on joka tapauksessa lineaarinen peli, joten kädestä pitämistä voi koskaan täysin välttää. Vapautta etenemiseen tarjoavat lähinnä vapaaehtoiset kryptat. Nämä eivät ole missään nimessä suuria kiertoteitä (ja löytämisen riemua latistavat ruudulle tulevat ilmoitukset lähellä olevasta haudasta), mutta sivutehtävät ovat onneksi viihdyttäviä. Yhdessä tällaisessa löysin itseni sähköistetyn vesialtaan ääreltä, ja sen ylittämiseen vaaditut jousitemput tarjosivat mukavaa haastetta. Palkinnot - aseiden osat ja muut hyödykkeet - ovat myös vaivan arvoisia.

Keräilyesineistä puheen ollen, Tomb Raider on ahdettu täyteen tavaraa. Pakko-oireisille keräilijöille (joihin en lukeudu) riittää varmasti tekemistä. Erilaisia aseenosia, yleiskäyttöisempiä hyödykkeitä ja tomuisia artefakteja löytyy joka kulmasta ja notkelmasta. Jos pelin haluaa läpäistä 100-prosenttisesti, on myös muistettava sytytellä soihtuja ja keräillä lokikirjoja. Lukuisilla leirinuotioilla voi käyttää pikamatkustussysteemiä, joka mahdollistaa aiemmille alueille palaamisen. Ominaisuuden hienouden ymmärtää löytäessään varusteita, jotka auttavat ylittämään aiemmin mahdottomia esteitä.

Itse keskityin resurssien keräilyyn, koska ne mahdollistavat päivityksiä Laran varustukseen. Raakamateriaaleja voi käyttää esimerkiksi jousen tarkkuuden, hakun voimakkuuden tai kiväärin ammuskapasiteetin parantamiseen. Leiritulilla voi lisäksi kuluttaa taitopisteitä Laran kykyjen kasvattamiseen, lisäten vaikkapa hahmon kestävyyttä tai lähitaisteluiskuja.

Hahmon kehittely on kaiken kaikkiaan hauskaa, mutta peli ei valitettavasti mahdollista mihinkään tiettyyn kategoriaan erikoistumista. Päivityssysteemi on rakennettu tavalla, joka automaattisesti johtaa ns. joka paikan höylään.

Entäpä sitten viholliset? No, tavanomaisia konnia tavanomaisine aseineen. Avainsana on määrä, ei laatu. Pahikset on verrattain helppo pitää aisoissa, ja normaalivaikeustasolla riittää yleensä pelkän jousen käyttö. Aika ajoin eteen osuu sitkeämpiä roistoja, jotka kantavat parempia varusteita, mutta pääosin vastustajat ovat kuin nuolityynyjä.

Ympäristöt itsessään ovat myös haaste Laralle, ja Tomb Raideriin sisältyy joitakin mukavia ympäristöpohjaisia pulmia - monissa mittasuhteissa. Esimerkiksi haulikko voi avata tien, jos eteneminen tyssää laudoitettuun oveen. Köysinuolia voi puolestaan hyödyntää raskaiden objektien vetämiseksi tai omien köysiratojen luomiseksi kielekkeiden välille. Yhdessä myrskyn myllertämässä rakennuksessa pelaaja voi kontrolloida tuulta avaamalla ja sulkemalla luukkuja, saaden riippuvat tasot heijaamaan. Tällaiset pulmat ovat sekä orgaanisia että aika haastavia.

Minulle pulmat lukeutuvat pelin kohokohtiin, ja pidän myös siitä, että tällä kertaa Laraa uskalletaan käsitellä kovakouraisesti (niin sadistiselta kuin se kuulostaakin). Uusi Tomb Raider on likainen, fyysinen peli, joka muistuttelee silloin tällöin pahasta käsivammasta, jonka Lara saa pelin alussa. Välissä nähdään Rambo-tyylisiä itsensä leikkauksia. Vaikka pelaaja voi viilettää pelin läpi melko kivuttomasti, luo peli tyylillään silti illuusion Laraa kohdanneesta hengenvaarallisesta onnettomuudesta.

Kun lopputekstit rullasivat noin 13 tunnin pelaamisen jälkeen, jäi vatsanpohjalle hyvä fiilis. Ruokametaforaa jatkaakseni Tomb Raider on kuin kulhollinen popcornia, joskaan ei täyteläisempi annos hitaasti imeytyviä hiilareita. Crystal Dynamics on luonut viimeistellyn pelin hyvillä mekaniikoilla ja riittävällä vaihtelulla, mutta se ei silti ole erityisen mieleenpainuva. Toisin sanoen: kädestä pitämisessä ei ole mitään väärää, mutta toivoin hieman löysempää otetta.