Toiset 48 tuntia (4K) ei etene nimensä mukaisesti niin kuin pitäisi

Vaikka ensimmäinen 48 tuntia -elokuva (1982) oli suuri menestys, jouduttiin jatko-osaa odottamaan peräti kahdeksan vuotta. Tässä ajassa Nick Nolten tähteys oli jo enemmän hiipumaan päin, kun taas Eddie Murphy oli suosionsa huipulla. Toimintaelokuvien esikuvana toimineen rainan jatko-osalle pakkautui kovat odotukset, jotka valitettavasti pitkälti lässähtävät varsin odottamattomiin ongelmiin.

Jack Cates (Nick Nolte) on jahdannut jo vuosia salaperäistä huumediileriä, joka tunnetaan nimellä Iceman. Tutkinnoissa tulee ilmi yhteys Reggie Hammondiin (Eddie Murphy), jolle Iceman on langettanut tappokäskyn. Jack vetää juuri vankilasta päässeen Reggien osaksi tutkimuksia, ja miehet ovat jälleen kerran keskellä ammuskeluja ja vaarallisia tilanteita.

Toiset 48 tuntia seuraa varsin klassista rikoselokuvatarinaa, joka etenee kohtuullisen selkeästi ennen loppupuolen kompastelua turhaan monimutkaisuuteensa. Nopeatempoisesta etenemisestä huolimatta kohtaukset tuntuvat irtonaisilta ja huonosti yhteensopivilta. Huterasti kasassa pysyvästä kokonaisuudesta hohkaa tietynlainen jäykkyys ja väkinäinen yrittäminen, mitä ei auta outo tarve käyttää lukuisia erityislähikuvia henkilöhahmoista kautta elokuvan. Triviaa lukemalla käy kuitenkin ilmi, että tuotantoyhtiö leikkasi elokuvaa lyhyemmäksi alkuperäispituudesta jopa 50 minuuttia. Leikkaushuoneen lattialle jäi muun muassa kokonaan yksi tarinan avainhenkilöistä, mikä selittää pitkälti lopun täysin puskista tulevat käänteet ja muuten varsin tyhjän tunteen elokuvassa.

Nick Nolte istuu retkupoliisi Jack Catesin rooliinsa nyt luontevammin. Tasaisempi ja hillitympi ulosanti räjähtää täysin odottamatta enää vain muutaman kerran, ja Nolte on enemmän läsnä tilanteessa. Eddie Murphyn Reggieta kohtaan Catesin käytös kuitenkin vaihtelee kuin tuuliviiri tornadossa. Mies kun on elokuvan alussa täysin syyttä todellinen kusipää Reggieta kohtaan, vaikka miehet lopettivat ensimmäisen elokuvan sulassa sovussa ja lähes ystävinä. Mieliala hahmojen välillä kääntyy kuitenkin nopeasti ystävällismieliseksi, ja jatkaa tästä poukkoiluna edestakaisin ihmetykseen asti. Vaikka kemiaa näyttelijöiden välillä on, käytös hahmojen kesken on sen verran epätasaista ja outoa, että on vaikea ottaa selvää, mistä oikeastaan on kyse. Eddie Murphy tuntuu tekevän vain pelkän odotetun minimin rikollisketku Reggienä ja senkin automaatioajolla. Miehellä on taitoa olla läsnä tilanteissa, mutta persoonallinen vitsinheitto ja rääväsuinen kuittailu loistavat poissaolollaan jopa ensimmäistä 48 tuntia -elokuvaa enemmän. Kaikki tämä saa kyseenalaistamaan muun muassa ohjaaja Walter Hillin henkilöohjaustaitoja.

Rahaa elokuvan tekemiseen on ollut kohtuullisen reippaasti, ja se näkyy visuaalisessa puolessa. Toiset 48 tuntia sisältää reippaiden räjähdysten lisäksi huikeita stuntteja ja näyttävää autojen romuttamista säveltäjä James Hornerin nyt jo useammassa elokuvassa kierrätetyn tunnusmusiikin johdolla. Mieleenpainuvia kohtauksia on esimerkiksi bussin kaataminen vauhdissa ja sen keilaaminen rekalla tai sijaisnäyttelijän useamman kerroksen verran putoaminen kuorma-auton lavalle. Myös energinen lopputaistelu uzi-röpötyksillä ja lasiseinien palasiksi ampumisilla tekevät vaikutuksen. Onkin hienoa, että elokuvan 4K-masterointi on ensiluokkaista ikuistamaan nämä tyylikkäät toimintakohtaukset. Kuva on siivottu taidolla rakeisuudesta, ja HDR elävöittää värit tehden kokonaisuudesta varsin modernin näköisen. Kuvan tarkkuus on ensiluokkaista, joskin alun aavikkokohtauksessa on jälleen kerran nähtävissä pientä pehmeyttä epäonnistuneen tarkennuksen myötä (ja myös kanaverkkoilmiötä). Tämä nähtävästi johtuu polarisoidun linssin käytöstä, jonka aikaansaamaa jälkeä ei ole kyetty korjaamaan oikein 4K-masteroinnissa.

Toiset 48 tuntia ei täytä sille ladattuja odotuksia jättäen lopulta pettymyksen maun suuhun. Aikaisemmassa osassa koettu outo henkilöhahmojen käytös ja kohtausten jäykkyys saavat nyt seuraa myös tarinallisesta sekavuudesta, jolloin palaset eivät istu yksiin ja elokuvan nimenmukaista aikarajaa ei edes ole. Toisaalta mukana on hulppeita toimintakohtauksia ja näyttävää menoa. Nämä toki siivittävät puolentoista tunnin kestoa, jossa potentiaalia on nähtävissä, mutta eivät kuitenkaan riitä pelastamaan torsoksi saksittua kokonaisuutta. Harmillisesti alkuperäistä visiota elokuvasta ei tulla näillä näkymin koskaan näkemään. Toiset 48 tuntia on 4K-julkaisuna yhtä lailla ensimmäisen elokuvan tavoin ilman minkäänlaisia lisämateriaaleja, joten elokuvanteon taustoihin ei ole mahdollisuutta kurkistaa.