Yksisarvisen salaisuus perustuu paljolti samannimiseen sarjakuva-albumiin, mutta siihen on tehty lainoja myös muista Tintin seikkailuista kuten Kultasaksisesta ravusta ja Rakham Punaisen aarteesta. Jamie Bellin tulkitsema nuori lehtimies alkaa tutkimaan ostamansa pienoismallin takana olevaa suurta salaisuutta, ja tapaa matkan varrella muun muassa ensikertaa viinaanmenevän skottikapteeni Haddockin (Serkis). Milou-koiran (elokuvassa jenkkiläisittäin Snowie) avustuksella nämä kaksi ottavat mittaa herra Sakarinistä (Craig) joka haluaa salaisuuden itselleen.
Tämä elokuva kaappasi minut mukaansa heti alusta asti. Tintin seikkailuita yhdistelevät alkutekstit loivat välittömästi oikean fiiliksen, ja se kriittinen hetki jossa siirrytään moderniin tietokoneanimaatioon onnistuu luomaan sen sillan jonka tämä elokuva tarvitsee. Hergén hahmojen "fotorealistiset" versiot eivät välttämättä ole kaikkien mieleen, mutta itse näin ne onnistuneena kunnianosoituksina alkuperäisille. Ne ovat täysin erityyppisiä sarjakuvan puhtaasta linjasta, mutta samaan aikaan niissä on juuri oikeaa henkeä.
Myös Yksisarvisen salaisuuden yleinen fiilis muistuttaa Hergéstä erityisesti maisemissaan sekä niissä pienissä yksityiskohdissa ja hetkissä jotka saattaa huomata vasta toisella katselukerralla. Myönnettäköön että Spielbergin Hollywood-elkeet pauhaavat monessa kohtaa niin lujaa että pienemmät nyanssit painuvat pakostakin varjoon, mutta ainakin kyseessä on yhdenlaisen hyvän korvaaminen toisenlaisella hyvällä.
Elokuvan toimintakohtaukset ovat yksinkertaisesti upeita. Erityisesti takaa-ajo Baggharissa jättää katsojan pään tyystin pyörälle. Spielberg on yhdistänyt voimansa Jacksonin kanssa odotettavin lopputuloksin, eikä tästä enää voi oikein panna paremmaksi.
Täytyy silti sanoa, että käsikirjoitus, niin hyvistä käsistä kuin se onkin, on joutunut tekemään kenties liian monta kompromissia näiden toimintakohtausten edessä. Sarjakuvissa Tintti muisti aina välillä istua alas ja käydä juttusille paikallisten kanssa. Luonnollisestikaan me internet-ajan ihmiset emme niin tarvitse sitä valistamista mitä Hergén sarjakuvat aikanaan lukijoilleen tarjosivat, mutta nyt tapahtumapaikat jäivät liikaa pelkiksi kulisseiksi.
Nykyisellään valtaisat toimintakohtaukset sulautuvat elokuvassa toisiinsa, eikä katsojalle anneta tilaisuutta vetää henkeä. Katsoin Yksisarvisen salaisuuden lävitse sangen riemuissani popcornia kauhoen, mutta elokuvan jälkeen huomasin, että jäin kaipaamaan jotakin. Eikös sarjan ensimmäisen elokuvan tarkoitus ole yleensä esitellä hahmot katsojalle? Tässä tapauksessa esittelyjen voisi sanoa jäävän hieman puolitiehen.
Näyttelijät tekevät silti oivia suorituksia eikä hahmoissa ole valittamisen sijaa. Tintti on viattomampien aikojen ruumiillistuma, optimistinen ja hyväntahtoinen mysteeri jonka taustat jäävät täysin tuntemattomiksi. Kapteeni Haddockin juopottelua on kenties vedetty hieman överiksikin, mutta se vain antaa Serkisille tilaisuuden todelliseen revittelyyn.
Vaikka Tintin seikkailut ovatkin näin hieman hengästyttävä kokemus, ovat ne sitä hyvällä tapaa. Toivon mukaan odotettavissa olevassa jatko-osassa muistetaan, että joskus vähemmän voi olla enemmän, ja että se hienovarainen charmi joka määrittelee alkuperäisiä sarjakuvia on helppo hukata rytinän sekaan.