Pidän The Witcheristä. Olen lukenut kirjat ja pelannut pelit. Olen katsonut Netflixin sarjan, enkä vieläkään saa tarpeekseni. Kuullessani Netflixin tuottamasta animenisesta elokuvasta, jonka pääosassa on nuori Vesemir, olin innoissani.
Innosta huolimatta ilmassa oli myös huolta, sillä elokuvalle on rima korkealla jo valmiiksi. Kuulun niihin, joiden mielestä Henry Cavillin tähdittänä sarja oli lähinnä hyväksyttävää fanien miellyttämistä eikä juuri muuta. Siksi olin huolissani siitä, mitä The Witcher: Nightmare of the Wolf tarjoilisi.
Elokuva keskittyy nuoreen Vesemiriin, joka toki ajan kanssa kasvaa tunnetuksi noituriksi, mutta joka myös selvittää, miten tuli liittyneeksi School of The Wolfiin. Suurimmaksi osaksi elokuva käsittelee aikuiseksi kasvanutta itsevarmaa Vesemiriä, joka Theo Jamesin ääninäyttelemänä ratkoo Kaedwenia riivaavien hirviöiden mysteeriä.
Mukana on myös tavallisten ihmisten vihamielinen tapa suhtautua noitureihin, ja kuinka tätä pelkoa voi suoraan käyttää heitä itseään vastaan. Kaikki kulminoituu taisteluun Kaer Morhenissa, joka muuttaa linnan leposijaksi monelle ihmiselle, hirviölle ja noiturille. Samalla asetetaan lähtökohta Netflixin sarjalle, jonka esiosana tämä elokuva siis toimii.
Mukana on odotetusti paljon verta ja hirviöiden lahtaamista. Toimintaa siis riittää, mutta tarinan rytmitys on hieman pielessä. On toki mielenkiintoista nähdä kuinka noitureita luodaan, ja kuinka seksikäs Vesemir on kylpyammeessa, mutta muuten elokuva tuntuu olevan hieman vailla selvää suuntaa. Nyt leffasta puuttuu tasapaino räjähtävän toiminnan ja merkityksellisen tarinankerronnan kesken. Juuri tässä onnistui hienosti esimerkiksi Netflixin Castlevania.
Jossain määrin tämä sama tasapainotusongelma ulottuu näyttelijävalintoihin asti. James on Vesemirinä viihdyttävä, ja toki rainan kohokohta. Vesemirin opettajana Deglanina on Graham McTavish ja mahtavana Tetra-velhottarena Lara Pulver, jotka ovat molemmat hyviä valintoja. Mutta näiden kolmen lisäksi oikeastaan mikään muu henkilöhahmo ei joukosta erotu. Jopa toiset noiturit eivät saa tilaa juuri lainkaan.
Animaatiojälki on sitten sitäkin vaikuttavampaa, ja henkilöhahmojen tunnetilat välittyvät onnistuneesti katsojalle asti. Tässä mielessä jälki on yhtä onnistunutta kuin Netflixin Castlevaniassa.
Kaiken kaikkiaan elokuva lankeaa samaan ansaan kuin Netflixin sarjakin: se on nautittava katsella, se on hyvin tehty, ja siinä on kohokohtansa. Ja siinäpä se. The Witcher: Nightmare of the Wolf on taas yksi satsi fanien miellyttämistä, eikä siis kehitä tai haasta sarjaa millään tavalla. The Witcherin faneja tämä miellyttää koko 90 minuutin kestonsa ajan, mutta siis mitään vallankumouksellista ja uutta ei ole luvassa.