On ronski veto lähteä tekemään uusiksi Carpenterin kenties parasta kauhuelokuvaa. Toki kyseessä on eri tukikohta ja eri miehistö, mutta muotoa muuttava muukalainen ja perusasetelma ovat edelleen paljolti samat.
Tapahtumat lähtevät liikkeelle norjalaisen tutkimusryhmän paikantaessa jään alla lepäävän avaruusaluksen Etelämantereelta. Mukaan haalitaan nopeasti amerikkalainen paleontologi, koska jäästä on löytynyt myös muukalainen joka halutaan sulattaa tutkimuksia varten. Vierailija paljastuu luonnollisesti odotettua eloisammaksi ja sopeutumiskykyiseksi, ja pian ihmetelläänkin kuka on ihminen ja kuka on jotain ihan muuta.
Yksi uuden Thingin suurimmista ansioista tulee selväksi jo ensimmäisessä kohtauksessa. Elokuvaa varten nimittäin palkattiin Norjan elokuvanäyttelijöiden kermaa esiintymään aseman miehistönä, ja tämä autenttisuus paistaa lävitse alusta loppuun saakka. Siinä myös puhutaan häpeilemättä norjaa, joskin päähenkilönä toimiva paleontologi antaa kaikille luontevan syyn vaihtaa säännöllisesti myös englantiin. Norjalainen joukko on kovempaa kaliiperia kuin kauhuleffojen näyttelijät yleensä, ja näiden yhteinen työhistoria näkyy valmiissa kemiassa, jota tietenkin vahvistettiin tukevalla pämppäämisellä kuvausten aikana.
Toisena valttikorttina 2010-luvun Thingillä ovat sen erikoisefektit. 1982 valmistunut Carpenter-versio on edelleen klassikko efektialalla, ja vaikka jotkut sen möröistä näyttävätkin nykymittapuulla hieman kumisilta, on se paljolti kestänyt ajan hammasta. Uudessa versiossa moderni animatroniikka yhdistyy sitä tukeviin tietokone-efekteihin onnistuneesti, ja tekijät ovat tienneet missä sopii huijata ja missä ei. Esimerkiksi oikealla tulella on leikitty runsaasti, ja stunttiväki on palkkansa ansainnut.
Valitettavasti nämä ovatkin uuden Thingin kaikki ansiot. Toki myös Mary Elizabeth Winstead tekee hyvän roolisuorituksen, mutta vallitsevaksi ongelmaksi muodostuu se kuinka kärsimätön elokuva The Thing 2011 on. Sillä ei ole aikaa näyttelijänsuorituksille, ei hahmoille, ei jännitykselle. Otus vipeltää vapaana ennen kuin katsomossa on ehditty karkkipussia avata, ja porukkaa alkaa tippumaan ennen kuin näitä oppii kunnolla tuntemaan.
Tarinahan on toki useimmille tuttu tässä vaiheessa, mutta tästäkin huolimatta jännitystä olisi pitänyt rakentaa huolellisemmin. Elokuvassa on koko joukko mainioita hahmoja jotka eivät saa tarvitsemaansa aikaa kankaalla, eivätkä näiden kuolemat pääse täten koskettamaan. Kaikentärkeä vainoharhaisuus on puolestaan tiivistetty pariin kohtaukseen, örmelön vipeltäessä muuten hyvin avoimesti ympäriinsä.
Tämä lähestymistapa on johtanut nopeatempoiseen ja näyttäväänkin scifikauhuun, mutta se on lähdemateriaalin väärinkäyttöä. On ymmärrettävää, ettei Carpenterin elokuvaa ole haluttu apinoida, ja hyvä niin, mutta tällainen huutaminen ja juokseminen on valitettavasti rutiinikauhun tunnusmerkki. Todella hyvä kauhuelokuva muistaa hahmojen tärkeyden, koska ilman samaistumista kokemus jää etäiseksi, kuten nyt.
En silti lähde haukkumaan tätä uutta Thingiä huonoksi. Sillä on ilmeiset puutteensa, mutta myös ansionsa. Olentonsa tavoin se on koittanut kopioida jotakin ymmärtämättä täysin mikä teki siitä alunperin jotain erikoista.