The Sandman (Netflix), 1. kausi

En koe olevani suuri sarjakuvien fani. Latasin toki heti ensimmäiselle iPadilleni DC Comicsin sovelluksen ja ostin useita Batmanin sarjakuvia, mutta intoni loppui hyvin pian arjen haasteiden edessä. Kuitenkin Neil Gaimanin The Sandman vei mukanaan, ja ostin sarjakuvat fyysisinä muun muassa Amazonista.

Hieman yli vuosi sitten kuuntelin The Sandmanin Amazonin suurena tuotantona Audiblessa, jonka Dreamin roolissa oli James McAvoy ja Satanina Michael Sheen. Harmillisesti, kuten kuunnelmilla on tapana, lopputulos oli ylinäytelty, tylsä ja suorastaan viallinen.

Miten siis pärjää Netflixin 10 jakson mittainen sarja? Lyhyesti sanottuna oikein hyvin. Kuunnelma epäonnistui tavoitteessaan kertoa The Sandmanin monitasoinen ja ajoittain vaikeatajuinen tarina ymmärrettävällä tavalla, mutta Netflixin sarja ei syyllisty samaan. Tarinaa on helppo seurata, ja visuaalisesti toteutus on aivan omaa luokkaansa.

Ensimmäinen kausi noudattaa sarjakuvaa hyvin tarkasti, mikä onkin ollut helppoa sarjakuvan rakenne huomioiden. Dream eli Lord Morpheus jää kulttijohtaja Roderick Burgessin vangiksi melkein sadaksi vuodeksi. Morpheus on unimaailman hallitsija, ja seurauksena miljoonia ihmisiä kiusaa joko ikuinen uni tai unen puute. Lisäksi Burgess varastaa Dreamin työkalut: kypärän, rubiinin ja nahkapussukan hiekkaa. Jotta oman valtakunnan eli The Dreamingin jälleenrakennus onnistuisi, on löydettävä nämä kolme esinettä. Ja samalla Dreamin joskus vangitsemat painajaiset ovat vapaana kautta koko maanpiirin.

Siinäpä se tarina onkin. The Sandman onnistuu nivomaan useita itsenäisiä tarinoita yhteen, ja näin Audiblen kuunnelma kalpenee Netflixin sarjan rinnalla. TV-sarja on onnistuneempi painopisteissään, ja rytmitys on onnistuneempi. Näin siis sarja löytää ja esittää tarinansa punaisen langan.

Näyttelijät hoitavat työnsä hyvin, ja mukana on tuttuja kasvoja, kuten Charles Dance ja Gwendoline Christie. Suurin osa on kuitenkin tuntemattomampia kykyjä, mikä on positiivista. Tom Sturridge on erityisen hyvä Morpheuksena kantaen roolinsa kunnialla halki kaikkien 10 jakson.

The Sandmanin mieleenpainuvin osuus on kuitenkin kekseliäs visuaalinen suunnittelu. Sarjan ounasteltiin tulevan liian kalliiksi toteuttaa kunnolla, mutta Netflix on selvästi antanut tekijöille tarvittavat rahat. Välillä digitaalitehosteet ovat kehnoja, mutta pääasiassa kokonaisuus on uskottavasti goottihenkinen ja elävän oloinen.

Musiikki on David Buckleyn käsialaa, ja on ehkä se vahvin osuus koko sarjassa. Musiikki on suureellista, mieleen jäävää ja juuri sellaista kuin voisi The Sandmanille toivoa.

Se on sanottava, että kuten sarjakuvassa ja Audiblen versiossakin, kaikki sivutarinat eivät ole yhtä mielenkiintoisia. Esimerkiksi Dreamin kohtaaminen Satanin kanssa Helvetissä on suorastaan loistava, kun taas Constantinen kohtaaminen ei niinkään. Lisäksi jotkut saattavat kokea dialogin liian raskaaksi, mutta omasta mielestäni se istuu hyvin lähdemateriaaliin.

The Sandman on niitä vuoden 2022 parhaimpia TV-sarjoja, mutta tästä nauttiakseen ei tarvitse hankkia pohjille sarjakuvien tuntemusta. Sarja ei ehkä ole kaikkien mieleen, ja tarina ottaa itsensä erittäin vakavasti. Suurimman osan ajasta The Sandman on kuitenkin oikein hyvää televisioviihdettä.