The Pale Blue Eye (Netflix) on visuaalisesti vahva, mutta ei ongelmaton

Ohjaaja Scott Cooper muistetaan elokuvista, joissa tasapainoillaan pienimuotoisemman indieleffailun ja suuremman luokan elokuvanteon välissä. Se on sanottava, etteivät hänen elokuvansa ole helppoja katsottavia, kuten Out of the Furnace ja Hostiles. Mukana on onneksi vähän helpompaakin kamaa, kuten Black Mass ja Antlers.

The Pale Blue Eye kulkee tuttuja Cooperin askelia tunnelman osalta, sillä mukana on pitkiä varjoja, pahoja aikeita ja ihmisiä itsekkäinä, brutaaleina ja tekopyhinä. Cooper kuvaa usein ihmistä pahimmillaan, mutta muistaa esittää ne taustat moiselle käytökselle.

The Pale Blue Eye on salapoliisikertomus. Kovasti Sherlock Holmesia muistuttava Landor on aina katsojaa askeleen verran edellä. Ulkoisesti elokuva on erittäin vetoava, ja nyt nähdään New Yorkin tammia, kynttilöin valaistuja kapakoita ja uhkaavia ruumiinavaushuoneita.

Roolisuoritukset ovat kautta linjan onnistuneita. Christian Bale ei ehkä pääse täyteen loistoonsa, mutta säilyttää roolihahmonsa uskottavana. Keskiössä on kuitenkin Harry Melling, joka esittää kauhukirjailija ja runoilija Edgar Allan Poeta. Ennustan Mellingille hyvää jatkoa uralla.

The Pale Blue Eyessa on omat ongelmansa. Vaikuttaa siltä, että lopullisessa leikkausvaiheessa on ajateltu jotain toisin kuin kuvauksien aikana, sillä jotain tuntuu puuttuvan sieltä ja täältä. Ajoittain tiettyihin loppuratkaisuihin päädytään liian äkkinäisesti, ja näin tarvittava ratkaisua edeltävä jännite jää pois. Joiltakin kohtauksilta puuttuu se painokkuus, mikä niillä pitäisi olla.

The Pale Blue Eye ei ole Cooperin paras työ, mutta visuaalisesti ja tarinankerronnan osalta hänen töitään voi aina suositella. Uuden vuoden voi aloittaa paljon huonommissakin merkeissä.