The Maw

Pelin luonteeseen kuuluu ruokkia Kitaa kaikin mahdollisin tavoin. Ranteessa olevan energialasson avulla otus voidaan johdattaa seuraavan aterian luo, tai sitten Kidalle voi viskata surkeasti vinkuvia herkkupaloja paikoista, johon Kita ei itse pääse. Kun ADHD-koiran tavoin käyttäytyvän Kidan masu on riittävän täysi, se poksahtaa seuraavaan kokovaiheeseen.

Kidan luonne myös muuttuu tiettyjen aterioiden jälkeen - liekkiliskon ahmaisemalla oppii otus miten röyhtäistään napalmia, ja valtavan kitiinikuorisen härkäkuoriasen nielemisen jälkeen suursyömäri kykenee muurit tieltä murtavaan rynnäkköön. Ei ole vaikea päätellä, että näitä uusia piirteitä käytetään edessä olevien pulmien ratkaisemiseen.

Vaikka Kita onkin usein ratkaisu kaikkiin ongelmiin, pelaajan on usein liikuttava ilman ystäväänsä raivaamassa tietä. Vastaan tulevien tykkitornien tulitusta väistetään Matrixin tyylisin hidastuksin, nakataan lasso kanuunaan kiinni ja repäistään rotisko pois sijoiltaan. Kuilun seinästä seinään ulottuvan voimakentän generaattori ylikuormitetaan linkoamalla siihen energiahedelmä, jota toukkamaiset ampiaisenomaiset öttiäiset käyttävät ravinnokseen.

The Maw on pelattavuudeltaan erinomainen, ehkä jopa turhan helppo peli. Kuolla ei voi ja ongelmat ovat ratkaisultaan itsestään selviä. Pelin pituuskin on vain kuusi kenttää, eikä niihin uppoa muutamaa tuntia kauempaa.
Teos kuitenkin ottaa koko potin lumoavalla tunnelmallaan. Sini-ihoinen päähenkilö on ilmeikkyydessään hurmaava, vastaantulevat ateriat ovat herttaisia piirroselokuvaotuksia ja maailma on yksityiskohtainen ja persoonallinen. Itse Kita puolestaan on kaikessa peittelemättömässä innokkuudessaan sympaattisin hahmo miesmuistiin. On hankala muistuttaa itseään Kidan petomaisuudesta ja moraalittoman pohjattomasta vatsasta, kun se niin söpösti öyhöttäen hotkaisee ne suloisetkin öttiäiset.