The Lord of the Rings: Gollum on hämmentävän huono

Jo lähtöruudussa oli selvää, ettei The Lord of the Rings: Gollum kilpaile vuoden pelin tittelistä. Toivoin kuitenkin, että tarina ja J.R.R. Tolkienin fantasiamaailma veisivät hiiviskelevän tasoloikkapelin maaliin asti huolimatta kehnosta pelattavuudesta. Gollum eli Klonkku ei kuitenkaan ole riittävän kiinnostava hahmo, että hän jaksaisi kannatella kokonaista peliä yksinään. Lisäksi kyse on tarinasta, joka Peter Jacksonin elokuvissa kerrottiin vain yhdellä kohtauksella. Näin ollen tarina ei ole kummoinen, vaikka viittauksia lähdemateriaaliin on runsaasti.

Tarina keskittyy niihin vuosiin, jotka Klonkku vietti örkkien orjana Mordorissa, ja sen jälkeen haltiain vankina Mirkwoodissa. Mittaa pelillä on kymmenen lukua, joista kuusi käytetään samojen pimeiden ja masentavien Mordorin maisemien tutkimiseen. Ja koska Klonkku on orja, paikat ovat pitkälti samoja. Sama itseään toistava rakenne säilyy, kun siirrytään Mirkwoodin maisemiin.

Kenttäsuunnittelu on erikoinen. Useita kertoja Klonkku on juuttuneena vankikoppiin ilman mahdollisuutta liikkua, ja sitten onkin aika latausruudun. Kysymys kuuluu, mihin sitä 40 sekunnin mittaista pätkää edes tarvittiin? Toisenlaistakin pelattavuutta on, kuten Crash Bandicootin lailla Shelobia pakoon juokseminen. Tällaiselta peliltä odottaisi jotain Unchartedin tyyppistä tapaa kertoa tarina, jossa aina ollaan matkalla eteenpäin maisemasta toiseen. The Lord of the Rings: Gollum haluaa ilmeisesti pelaajan tuntevan itsensä rumaksi ja vangiksi.

Tarinassa ei itse asiassa tapahdu paljoa, ellei sitten sellaiseksi lasketa Gandalf the Greyn, Mouth of Sauronin, Shelobin ja Thranduilin piipahduksia ruudulla. Klonkku yrittää vain selviytyä ja päästä käsiksi Sormukseen. Kyseessä on siis se täysin sama tarina, joka on nähty aina ennenkin. Pelattavuuden osalta mukaan on yritetty luoda jännitettä jakautuneesta persoonallisuudesta Klonkku-Smeagol-akselilla, kun dialogissa eri puolet riitelevät keskenään. Käytännössä tämäkin jää ontoksi, ja keinoa käytetään liian harvoin.

Pelin ainoa toivo on siis pelattavuudessa, joka on valitettavasti se turhauttavin osuus kaikista. Klonkku ei ole vahva tai rohkea, joten pelaaja etsii aina keinoja hiiviskellä pois tilanteista. Hiippailu ei kuitenkaan ole mallia Hitman tai The Last of Us, vaan hyvinkin alkeellista. Piilotella voi varjoissa ja joidenkin esineiden alla, esineitä voi liikuttaa tilannekohtaisesti ja kiviä pääsee heittelemään. Oikealla hetkellä voi voittaa yksittäisiä pahiksia, joskin moinen vaatii aikaa ja tuottaa paljon melua. Pahisten tekoäly on todella typerä, joten pelaajan ei tarvitse hiiviskellä syvällisen ajatuksen kanssa.

Tasoloikkaosuudet muistuttavat Unchartedia, ja pelaaminen on 80% verran hyppimistä kielekkeiden yli. Moinen muuttuu ajan myötä hyvinkin tylsäksi. Tasoloikan suurin ongelma on huono ohjaus, ja juuri siksi kuolema korjaa varsin usein. Kuinka ihmeessä ohjaus voi olla niin kehno, kun ei kokonaisuudessa oikein ole kovinkaan montaa osatekijää muutenkaan?

The Lord of the Rings: Gollum ei sisällä hahmonkehitystä. Tarinan laahustaessa tasaisesti eteenpäin Klonkku itse säilyy kautta linjan tyystin samanlaisena. Mekaanisesti ajatellen peli alkaa ja loppuu täsmälleen samalla tavalla, joten mitään yllätyksiä ei ole luvassa. Niin sanottu Companion antaa tilaisuuden silloin tällöin käskyttää mukana kulkevaa kaveria kiskaisemaan esimerkiksi kahvasta. Eikä tätäkään pientä vaihtelua ole mukana kovinkaan montaa kertaa.

Ohjatulta polulta ei kannata sen ihmeemmin poiketa. The Lord of the Rings: Gollum on poikkeuksellisen lineaarinen peli, ja nurkkien nuohoamisesta palkitaan yleensä kerättävällä tavaralla. Nämä esineet vain eivät ole vaivansa arvoisia, sillä niillä ei ole tarinallista merkitystä, eivätkä ne tuo pelillisesti mitään lisäarvoa. Edes erilaisia vaikeustasoja ei pelaajalle tarjota.

Suorituskyvyn osalta PC:llä ruudunpäivitys notkahteli silloin tällöin, mutta mitään vakavaa ei esiintynyt. Yleisesti ottaen pelin suoriutuminen on varsin hyvää. Hahmomallinnus on sen sijaan kammottavaa, ja pahin on Klonkku itse. Lisäksi The Lord of the Rings: Gollum on väärällään kaikenlaisia pieniä bugeja ja muita ongelmia. Hahmot avaavat ovia ilmeisesti ajatuksensa voimalla, kävelevät esineiden läpi, pintojen grafiikat ilmaantuvat tyhjästä kesken kaiken, kamera heiluu siellä ja täällä välivideoissa. Sitten vielä puhumattakaan joukosta muitakin kummallisuuksia, jotka kaikki vaikeuttavat pelistä nauttimista.

The Lord of the Rings: Gollum on ajoittain kammottavan huono. Pelattavuus toistaa itseään eikä innosta, hiiviskely on tehty huonosti, tarina on turha, hahmonkehitystä ei ole, hahmomallinnus on karmeaa, bugeja riittää ja niin edelleen. Viimeisen päälle lineaarinen peli on kuin tuulahdus 2000-luvun alusta. Heittäkäämme tämä Tuomiovuoren uumeniin mitä pikimmin.