The Last Story

The Last Story saattaa muistuttaa hieman Final Fantasyä, mutta se paljastuu tiukaksi paketiksi, joka ei pitkästytä pelaajiaan loputtomilla taisteluilla. Siinä toki mittelöitä riittää, mutta ne ovat reaaliaikaisia ja niissä on selkeä strateginen komponentti. Perushyökkäykset tehdään automaattisesti, pelaajan valitessa erilaisista yhdistelmistä ja väistellessä hyökkäyksiä. Päähenkilö Zael pystyy kiinnittämään vihollisten huomion itseensä, mikä onkin ensisijaisen tärkeää, koska ryhmän velhot tarvitsevat aikaa loitsujensa valmisteluun. Tärkeää on myös osata hyödyntää erikoiskykyä, jolla ympäristöstä ja vihollisten heikkouksista saa uutta tietoa.

Jokaisen taistelun jälkeen hahmot palaavat täysille luvuille niin elinvoimassa kuten magiassa. Epätavallista on se, että jokaisella hahmolla on viisi henkeä, jotka menetettyään on ulkona taistelusta. Näin usein myös tapahtuu, ja erityisesti suurten pomojen kohdalla pelaaja saa tutustua Game Over -ruutuun. Tallennuspisteitä tosin piisaa riittävästi, joten liian hankalaksi The Last Storyn ei pitäisi käydä.

Mukavaa on myös se, ettei perustaisteluita tuputeta joka käänteeseen, vaan niitä käydään osin pelaajan valinnasta. Tasojen nosto ja eteneminen onnistuvat ilman päämäärätöntä hortoilemista. Olan ylitse kuvattu näkymä sopii peliin mainiosti ja toiminta on sulavaa. Näkymä paljastaa erinomaisesti, mitä ympärillä tapahtuu ja luolastoissa ja muissa ahtaissa tiloissakin suojautumiset ja hyökkäykset on helppo hahmottaa.

Tarina on hyvin kirjoitettu ja kertoo Lazulis-saarelle tulleista palkkasotureista, jotka näyttävät kyllä hieman sliipatuilta rooliinsa. Hahmot ovat kuitenkin pidettäviä ja seikkailua seuraa mielellään. Päällepäin rauhallisella saarella käydään ankaraa sisällissotaa, ja tarinassa on luvassa klassista romantiikkaa, tragediaa ja petturuutta, mutta tällä kertaa pelaaja voi valita reittinsä loppupisteeseen vapaammin. Välianimaatiot ovat Wiille komeita, eivätkä tunnu tarpeettomasti paisutetuilta.

Pelissä pyritään selvästi tarjoamaan hieman avoimemman tuntuista maailmaa, joskaan millekään The Elder Scrolls V: Skyrimin tasolle ei tietenkään päästä. Lazulis City tarjoaa paljon sivutehtäviä ja salaisuuksia ja yllättää koollaan sekä eläväisyydellään.

The Last Story miellyttää muutenkin silmää. Hahmot ja niiden animaatiot tekevät vaikutuksen, ja peli venyttää yksityiskohtien ja tekstuurien tasoa niin pitkälle kuin Wii vain pystyy. Musiikki ei sekään jätä tilaa valitukselle, sillä Nobuo Uematsu on antanut pelille juuri oikean tunnelman. Sävelet kuulostavatkin parannetuilta versioilta Final Fantasyn teemoista. Myös ääninäyttely on onnistunutta.

Vaikka The Last Story onnistuukin monessa kohtaa, ei se ole vailla ongelmiaan. Se on japanilaiseksi roolipeliksi lyhyt, "vain" noin 30 tuntia pitkä. Useassa kohtaa tarinan läpi vain liutaan elegantisti ilman sen suurempaa panostusta. Fokus on selvästi tarinassa, eikä itse pelistä ole haluttu tehdä liian mutkikasta tai röykkyistä. Taistelujärjestelmän sisäistämisen jälkeen pelaaja ei voi oikeastaan enää epäonnistua. The Last Story kuuluu kuitenkin ehdottomasti jatkoksi jokaiseen hyvään Wii-pelikokoelmaan.