The Last Oricru kyllä yrittää

Tsekkiläisen Gold Knights -studion The Last Oricru istuu tukevasti (usein eurooppalaisten) keskisarjan tuotosten leirissä. Kunnianhimoa kyllä riittää, ja pelissä on mielenkiintoisia ajatuksia, mutta joko osaaminen, budjetti tai aikataulu eivät aivan riitä näiden toteutukseen.

Kolmannen persoonan toimintapelinä The Last Oricru sisältää elementtejä esimerkiksi Dark Soulseista väistelyineen ja paljon vahinkoa tekevine vihollisineen. Taistelu on myös melkoisen kuolettavaa, mutta usein vääristä syistä, kun pelihahmon komentaminen menee vähän sinne päin ja vihollisten iskut tuntuvat osuvat aikoina, jolloin pelaaja on jo kahden metrin päässä kirveestä.

Tarina keskittyy muistinmenetyksestä kärsivään soturiin nimeltä Silver, joka saapuu keskiaikaiselle fantasiaplaneetalle eri ryhmittymien sodan keskelle. Mukana on myös scifielementtejä, joiden olemassaolon syyt paljastuvat pääjuonen edetessä. Wardenia-planeetalla käydään sotaa feodalististen naborujen ja rottamaisten ratkinien välillä. Mukana on luonnollisesti myös tukku muita fantasiaolentoja, mutta nämä kaksi ryhmää asettavat pelaajan tarinaan eniten haasteita ja mahdollisuuksia. Mukavana puolena tarina haarautuu merkittävästi tietyissä kohdissa, ja sitä seuraavat osiot ovat valinnasta riippuen hyvin erilaisia. Kahdesta rodusta ratkinit tuntuvat mielenkiintoisemmilta yksioikoisiin ja muukalaiskammoisiin naboruihin verrattuna.

Mukana on raskaitakin teemoja rasismista alistamiseen ja kapinaan, mutta harmillisesti sekä päähenkilön ääninäyttelijä että itse dialogi eivät ota näitä koskaan vakavasti. Tyylillisesti tarina on hyvin rikkonainen juuri tämän vuoksi, ja joistakin mielenkiintoisista elementeistä ei saa juuri mitään irti, koska oma hahmo käsittelee niitä kuin lauantaiaamun piirrettyä. Tämän seurauksena pelin mahdollisesti paras osuus hukkuu ärsyttävän mieslapsen mussuttamisen takia, koska missään teemassa ei mennä tarpeeksi syvälle. Hän myös selkeästi nauttii tappamisesta, mikä saa pitämään päähenkilöstä entistä vähemmän. Dialogia on lisäksi yllättävän paljon, mikä Last Oricrun tapauksessa on peli-intoa heikentävä asia.

Hahmon kykyjä voi muokata monipuolisesti ja kehityksessä on muutamia kivojakin puolia mukana, mutta viholliset edustavat sitä kaikkein kuluneinta osastoa miekkamiehineen ja tulipallomaageineen. Niiden tekoälyä on myös mahdollista hyödyntää johdattamalla ne kielekkeiltä alas ja niin edelleen. Taistelun suurin heikkous on sen viimeistelemättömissä animaatioissa, mikä koskee sekä pelaajaa että vihollisia. Peli ottaa kuitenkin oppia varsin kovatasoisista kilpakumppaneista mitä kuolettavuuteen tulee, joten hieman tahmaiset väistöt, vaikeasti luettavat kovat iskut ja liikkumisen kankeus rokottavat todella kovaa. Pelissä ei ilmeisesti ole tapaa palauttaa käytettyjä kykypisteitä, joten valitun hahmonkehityksen kanssa on jumissa koko loppupelin ajan. Pelissä on tosin varsin harvinainen samalla sohvalla pelattava moninpeli, joka saattaa nostaa sen vastaavien pelien yläpuolelle tilanteessa, jossa istuu samalla sohvalla kaverin kanssa. Moninpeli itsessään toimii kohtalaisesti, ja mukavana piirteenä pelikaverin hahmo nousee tasoissa automaattisesti silloinkin, jos "pääpelaaja" on edennyt tarinassa itsekseen.

Hyvin epätasaista, mielenkiintoisimmat teemansa hukkaavaa ja inhan päähenkilön tarjoilevaa The Last Oricru'ta on vaikea suositella muiden selkeästi parempien pelien rinnalla. Se on kyllä kunnianhimoinen, mutta toteutus ei vastaa nälkää.