The Last of Us kertoo 14-vuotiaan Ellien ja salakuljettaja-Joelin matkasta Amerikan halki. Ellie päätyy Joelille eräänlaisena lähetyksenä, mutta kauanko omiakin menetyksiään kokenut ihminen kykenee käsittelemään toista pelkkänä "pakettina"? Tässä onkin pelkistettynä pelin juoni sekä sen ydin. Toiminta sijoittuu The Walking Deadistä muistuttavaan maailmaan, jossa sieniparasiitin valtaamat mutantit metsästävät ihmiskunnan jäänteitä. Romahdus tapahtui tosin jo 20 vuotta sitten, joten elämä on ehtinyt tavallaan vakiintua uusin kurjiin uriinsa.
Kuten olettaa saattaa, on maailmanloppu tälläkin kertaa vain tausta ihmissuhteista ja ihmisyydestä kertovalle tarinalle. Siinä käsitellään pelottomasti joitakin sangen kipeitä teemoja, ilman että niissä kuitenkaan käydään rypemään. Mukana on tietysti käänteitä, jotka ovat jo puoliksi pakollisia tässä genressä, mutta käsikirjoittajat ovat tehneet työnsä erinomaisesti, ja kliseitä on onnistuttu paljolti välttämään. Dialogi jatkaa tällä samalla linjalla, luoden kuvan todellisista ihmisistä, jotka vain pyrkivät selviämään hengissä käsittämättömäksi käyneissä olosuhteissa. Näistä ihmisistä tärkeimmät ovat tietysti Ellie ja Joel.
Pelaajaa potkaistaan heti aluksi tunteille kohtauksessa, joka toimii avaimena Joelin mielenmaisemaan. Ellie avautuu hitaammin tarinan edetessä, mutta tämän kanssakäyminen Joelin kanssa on juuri niin luontevaa (tai hankalaa) kuin sen voisikin olettaa olevan. Myös Ellien kielenkäyttö heijastaa onnistuneesti sitä yhteiskuntaa jossa hän on kasvanut. Eihän tämä aivan Hit-Girl ole, mutta selvästi pelin maailmassa on kiroilua kiireisempiäkin ongelmia.
Ellie on keskeinen pelin juonelle sekä sitä kautta koko kokemukselle. Hän ei ole Bioshock Infiniten tyylinen kvanttityttö joka sukkuloi paikasta toiseen, vaan hän on aina fyysisesti läsnä, joten pelaaja on myös aina hänestä huolissaan. Tätä tunnetta kuitenkin syö kehittäjien valinta, jonka mukaan kaikki kumppanit ovat piilossa jos pelaajahahmokin on piilossa, vaikka kyseinen kumppani säntäilisikin vihollisen nenän edessä tai rymistelisi metalliportaissa. Tässä kyse on kuitenkin enemmän immersiosta, ja vaikka se saakin iskua, ei Elliestä tule haavoittumatonta supertyttöä. Kun pelaajahahmo havaitaan, on myös kaveri vapaata riistaa sienimutanteille ja rosvoille.
Ellie ei myöskään ole vain neito pulassa. Tämä on aktiivisesti läsnä, ja hänestä on hyötyä taistelutilanteissa, resurssienetsinnässä sekä jopa hiippailussa, koska hän osaa varoittaa Joelia vihollisista ja kertoa missä suunnassa nämä ovat. Muutenkin tällaisia seikkoja maailmasta välitetään tehokkaasti dialoginpätkien avulla.
Pelin hiiviskelymeininki on piinallisen jännittävää, ja vaikka vaihtoehtona on laulattaa aseita, tyhjenevät lippaat nopeasti ja sitten vihollisia saa piestä tikkuisella lankulla, joka sekin katkeaa. Linjanveto ei ole kuitenkaan mustavalkoinen, ja pelissä on mahdollista yhdistellä molempia lähestymistapoja samankin kohtaamisen aikana.
Pelialueet ovat yleensä verrattain suuria, joka mahdollistaa monenlaista kikkailua sekä kutkuttelevaa tyhjien talojen tutkimista. Löydetystä sälästä voi veistää sitten vaikka naulapommeja. Rakentelujärjestelmä on yksinkertaistettu, mutta toimiva, ja siinä vältytään Fallout-henkiseltä runsaudenpulalta jakamalla rojut muutamaan kategoriaan. Aseistusta on tarjolla ns. riittävästi, ja sillä tuetaan sekä hiljaisempia että huomattavasti äänekkäämpiä taistelustrategioita. Jousipyssy on tietysti ninjan paras ystävä.
The Last of Usissa on myös pakollinen "Arkham-visio". Tällä kertaa seinien lävitse nähdään kuuloon perustuvalla mekaniikalla, eli vihollisista saa vihiä vain jos nämä liikkuvat tai puhuvat. Piiloutunut vihollinen on näkymätön "röntgenkuulolle", mutta jos olet liian hardcore tällaisille apukeinoille, sen voi kytkeä kokonaan pois käytöstä. Pelissä on muutenkin haastetta jo normaalitasolla, jonka jälkeen on vielä kaksi sitä pahempaa.
The Last of Us on varmastikin tämän vuoden kaunein peli. Sen maisemat venyvät vuoristoista metsiin, niistä kaupunkien katoille ja alas aina viemäreihin saakka. Vaihtelua tuntuu pelin alussa olevan niukahkosti, mutta ensimmäinen luku onkin kaikista pisin. Koska kyseessä on Naughty Dog, ovat hahmoanimaatiot verrattoman realistisia, ja ruudulla nähdään todellista näyttelijäntyötä.
Kirsikkana kakussa The Last of Usissa on Gustavo Santaolallan säveltämä soundtrack, joka sekoittaa akustisia instrumentteja ambient-henkisiin huminoihin sekä tunnelmallisiin metallin narinoihin ja kolinaan. Toimintakohtauksissa otetaan puolestaan käyttöön rummut, joiden dramaattinen kumina varmistaa ettei pulssi vaan pääse laskemaan missään käänteessä.
Minä haluaisin antaa tälle pelille kympin, mutta silloin kun mennään näissä sfääreissä, kiristyy myös arvosteluasteikko jonkin verran. Tarinallisesti ja tunnelmallisesti tämä on kympin peli, siitä ei ole epäilystäkään, mutta tekoälykumppaneiden toiminta hiippailutilanteissa jättää juuri sen verran toivomisen varaa, että kokemus jää pisteen päähän täydellisyydestä. Tässä on silti hyvin luultavasti minun vuoden pelini.
The Last of Us sisältää myös moninpelikomponentin, jossa neljähenkiset joukkueet ottavat toisistaan mittaa kourallisessa kenttiä ja pelimuotoja. En päässyt sitä vielä kokeilemaan tätä arviota varten, ja tuttuun tapaani suhtaudun siihen hieman epäilevästi. Moninpeli saa kuitenkin oman arvionsa myöhemmin kunhan serverit avautuvat kaikkien iloksi.