The Casting of Frank Stone osoittaa uudistuksien tarpeen

Supermassive Games taitaa kauhun. Brittiläinen kehittäjä on luonut kokoelman lupaavia ja hyvän vastaanoton saaneita pelikokemuksia, joista mittava osuus on The Dark Pictures Anthology -sarjaa. On sitten Supermassiven projekti osa tätä sarjaa tai ihan oma kokonaisuutensa, kuten The Quarry, on pelinkehittäjällä ollut tapana käyttää hyvin samanlaista kaavaa, joka kaipaisi jo päivitystä. Sellainen saadaan ensi vuonna, kun The Dark Picturesin toinen kausi alkaa pelillä Directive 8020, mutta vuoden 2024 osalta nähdään vielä se viimeinen henkäys vanhaa kaavaa Dead by Daylightin sivuaskeleella The Casting of Frank Stone.

Ennen kuin jatkan pidemmälle pelattavuuteen ja tarinaan on syytä ottaa puheeksi se elefantti huoneessa, eli siis yhteys Dead by Daylightiin. Tässä on sivuaskelpeli, joka pohjautuu Behaviour Interactiven suuren suosion saavuttaneeseen asymmetriseen kauhupeliin. Ei kuitenkaan ole tarvetta olla kokenut Dead by Daylightissa voidakseen nautiskella pelistä The Casting of Frank Stone. Mukana on paljon viittauksia sellaisille, jotka aihetta tuntevat, mutta kyseessä on myös omana itsenään toimiva kauhutarina siitä, miten Dead by Daylightin kauhistava Entity mukaan kuvioon saapuu.

Mutta siinä olkoon tarpeeksi Dead by Daylightia, joten suunnataan eteenpäin siihen tarinaan ja pelattavuuteen. The Casting of Frank Stone sijoittuu kolmelle eri aikajaksolle. Tarinaa koetaan 1960-luvun lopulla, kun paikallinen poliisi (Sam) kohtaa sarjamurhaaja Frank Stonen, ja yrittää pysäyttää hänen aikeensa uhrata vauva. Sitten siirrytään 1980-luvun alkuun, jossa joukko teinejä (mukana myös Samin poika) hiipivät siihen samaan terästehtaaseen, jossa Frank Stone tappoi lukemattomia poloisia kuvatakseen indiekauhuelokuvan. Tästä päästään rituaaliin, jossa Stonen läsnäolo ryhtyy terrorisoimaan ja murhaamaan nuorisojoukkoa ilman armoa. Lopulta ollaan nykyajassa, jossa joukko epätavallisia ihmisiä (mukana yhden 80-luvun teinin tytär) kokoontuvat yhteen kummalliseen kartanoon, jossa he pian huomaavat olevansa yliluonnollisen ja verenhimoisen olion armoilla. Miksi kuvailen tämän kolmijakoisen rakenteen näin aikaisin? Siksi koska Supermassive haluaa loikkia kolmen aikajakson kesken tarinan aikana, ja se tekee juonen seuraamisesta turhan hankalaa varsinkin, kun vielä näihinkin lisätään niitä omia uusia aikajanoja.

Minulle sekava tarina on parhaimmillaan ärsyttävä, vaikka kyseessä on kauhutarina, jossa juonen ei yleensä tarvitse olla kovinkaan vaikea pitääkseen kokijansa kiinnostuneena. Tämä ei haittaisi, jos Supermassiven peleissä olisi onnistunut pelattavuus, mitä ei ole tapahtunut enää pitkään aikaan. Yleensä tarina on ollut se vahvuus, ja sen vuoksi mielestäni The Casting of Frank Stone epäonnistuu enemmän kuin onnistuu kertomaan kiinnostavan tarinan. Sekava juoni ei ole se ainoa ongelma, sillä mukana on myös rytmityksen ongelmia. Mahtavan aloituksen jälkeen kestää suurin piirtein kuusi erillistä chapteria ennen kuin mitään kiinnostavaa tai merkityksellistä tapahtuu. Tämä ei siis olisi ongelma, jos terästehtaassa tai kartanossa liikuskelu olisi kiinnostavaa monine salaisuuksineen, mutta kun niin ei vain ole.

The Casting of Frank Stone, kuten monet muutkin Supermassiven viimeaikaiset pelit, eivät ole hauskoja pelata. Parhaimmillaan peli on, kun menossa on jo mahtava saman sohvan co-op-pelaaminen tai sitten voi vain ohittaa elokuvallisessa tilassa ne tylsimmät osuudet. Henkilöhahmojen ohjaaminen on jäykkää, melkein kuin yrittäisi täysperävaunurekkaa peruuttaa taskuun. Niiden elokuvallisten osioiden lisäksi pelissä ei ole juurikaan tekemistä. Supermassiven luomassa maailmassa voi liikkua kapeissa käytävissä ja kokeilla ovia, joita ei voi avata. Lisäksi voi poimia maasta asiakirjoja, jotka lisäävät pelaajan ymmärrystä tarinasta, mutta joilla ei muuten ole mitään vaikutusta tarinan kulkuun. Mukana on joitakin pulmia ratkottavaksi, mutta ne eivät ole kummoisia. Yleensä vain haahuillaan paikasta toiseen, kunnes tarvittavat esineet ovat löytyneet, ja päästään etenemään. Pelattavuuden puolesta The Casting of Frank Stone kompastelee ja pahasti.

Jatkuvat oikea-aikaista nappien painelua vaativat QTE-hetket eivät auta asiaa. Niitä loikkaa esiin milloin sattuu. Ja sitä paitsi puhuminen edellyttää täydellistä asemoitumista onnistuakseen, mikä on kummallista muu peli huomioiden. Yleensä pärjää pelissä ilmankin täydellistä ajoitusta, mutta miksi ihmeessä tämä on näin toteutettu? Mitä sitten pelaaja ajatteleekaan QTE-hetkistä, on Supermassive aina sellaisiin luottanut, ja tunnustan niiden arvon silloin, kun pelaa samalla sohvalla kaverin kanssa: silloin pelaajat keskittyvät ruudun tapahtumiin. Olen kuitenkin vähemmän innokas antamaan anteeksi huonon filmikameran. Tämä tarkoittaa, että Frank Stonen hengen ilmaantuessa kummittelemaan ja hyökkäämään teinien kimppuun, on mahdollista käyttää vanhaa filmikameraa Stonen väliaikaiseksi eliminoimiseksi. Tälle on olemassa tarinallinen selitys, mutta käytännössä se tuntuu hukatulta tilaisuudelta, sillä se poistaa kokonaan kauhun tunteen takaa-ajoista nojaten kummalliseen kikkaan, jossa ei ole mitään syvyyttä. Toisin sanoen hirviöllä ei koskaan ole mitään asiaa pelaajan lähelle.

The Casting of Frank Stone todistaa sen, että suunnitellut muutokset kaavaan pelissä Directive 8020 ovat ehdottoman tarpeellisia ja hyödyllisiä. Toisaalta samalla tulee todistetuksi joukko Supermassiven vahvuuksia. Haarautuva järjestelmä mahdollistaa monet loppuratkaisut, joten uudelle kierrokselle on syytä lähteä The Casting of Frank Stonessa. Toisin sanoen on mahdollista kokea tarina eri tavalla kuin ensimmäisellä kerralla. Tunnelma, tapahtumapaikka, ympäristön suunnittelu, hahmomallinnus ja näyttelijäntyö, dialogi ja niin edelleen ovat kaikki mahtavia. Grafiikka ei ole fotorealistista (joskin sellainen selkeys auttaisi Supermmassiven kaltaista kehittäjää) ja välillä hahmot reagoivat ja elehtivät kummallisesti, mutta muuten peli näyttää mahtavalta, teema ja tapahtumapaikka ovat kohdillaan ja pelaaminen sujuu ongelmitta.

Siksi The Casting of Frank Stone on joko hitti tai huti. Mukana on osatekijöitä, jotka tekevät vaikutuksen, mutta myös paljon osia, jotka ovat pettymyksiä. Sujuvampi pelattavuus tekisi ihmeitä, mutta ehkä tärkeämpää tällaiselle Supermassiven pelille olisi se tarina ja sen kertominen. Ne olisi voitu tehdä vähemmän sekaviksi, ja rytmitys olisi voinut olla paremmin tasapainossa. The Casting of Frank Stone päättää Supermassiven erään vaiheen nousuineen ja laskuineen. Virheistä huolimatta ainesta on Supermassiven ja Dead by Daylightin yhteistyölle. Toivottavasti tämän osalta jatkoa seuraa.