Moni tutustui Robert Ludlumin kynästä lähtöisin olevaan Jason Bourneen vasta Matt Damonin tähdittämän Bourne-elokuvatrilogian myötä. Ensimmäisen leffan alussa Jason herää hyisestä merestä luoti selässään, vain tullakseen jahdatuksi erilaisten agenttijärjestöjen toimesta kaikkien kolmen elokuvan ajan. Elokuvasarjan erotti James Bond -leffoista toiminnan suhteellinen realistisuus. Elokuvissa ei turhia kikkailla. Jason lyö ja vihollinen kaatuu. Tappelu on taidokasta mutta karun toimivaa, eikä kukaan osaa lentää. Jasonin tehtävä on enimmäkseen pakenemista, hengissä pysymistä ja identiteettinsä selvittelyä.
The Bourne Conspiracy -peli on tehty yhteistyössä Tony Gilroyn kanssa, joka on vastuussa myös Bourne-elokuvien käsikirjoituksesta. Oikeastaan siihen yhtäläisyydet elokuvan kanssa loppuvatkin, sillä peli perustuu Robert Ludlumin alkuperäiskirjoihin, ei Damonin tähdittämiin elokuviin. Siksi pelin päähenkilö ei muistuta lainkaan elokuvista tuttua Bournea ja ääninäyttelijät ovat vaihtuneet. Uudet äänet tekevät onneksi hyvää työtä eikä muotoseikkoja enää ajattele pelin edetessä.
The Bourne Conspiracy kertaa elokuvatrilogian pääkohdat ja joitakin elokuvia edeltäviä tehtäviä. Tapahtumia ei suuremmin pohjusteta, joten juonen kärryillä pysyäkseen kannattaa lukaista Ludlumin kirjat tai katsoa elokuvat ennen pelin aloittamista. Faneille on varmasti kutkuttavaa palata modernin agentin huimimpiin toimintakohtauksiin, itse jäin kaipaamaan elokuvia edeltävään aikaan sijoittuvaa, kokonaista juonta. Tällaisenaan juonen rakenne jää sekavaksi.
Bournen seikkailuissa on aina ollut kyse näennäisestä realismista, ja peli tavoittaa tämän hengen osittain hyvin ja osittain huonosti. Hiippailutehtävät on pelistä unohdettu tyystin, ja tilalla on silkkaa toimintaa alusta loppuun. Selkeästi pisimmälle mietitty osa-alue on lähitaistelu, johon siirrytään automaattisesti vihollisen ollessa tarpeeksi likellä. Vaikka lyöntinappeja on tasan kaksi plus torjunta, on erilaisia yhdistelmähyökkäyksiä tyydyttävä määrä. Taistelu on kuvattu perinteiseen mätkintäpelityyliin suoraan sivusta, ja näin toiminnasta saa selkeän kuvan. Lyöntiäänet ovat messeviä ja kamppailijoiden kunnon voi lukea myös heidän kasvoiltaan. Tämä luo sitä kuuluisaa "siellä olemisen" tunnetta, sillä verissä päin taisteleva Jason Bourne kannustaa pelaajaa yrittämään kovemmin, vaikka peli tuntuisi jo menetetyltä.
Taisteluun liittyy olennaisesti myös lopetusliikkeet, jotka aktivoituvat Jasonin kerättyä riittävästi aggressiota mittariin. Lopetusliikkeillä vihollista voi riepotella pitkin pelikenttää, ja tapoja satuttaa on melkein yhtä paljon kuin ympäristöjä. Itse sain selviä agenttielokuvan toimintasankarin fiiliksiä heittämällä vihollisen ensin pöydän läpi maahan ja lopuksi kolauttamalla korstoa lapiolla päähän. Kamppailuosuudet ovat erittäin elokuvamaisia.
Valitettavasti samaa ei voi sanoa ampumisesta. Jason saa käyttöönsä ainoastaan joitakin perusaseita, joihin kuuluvat rynnäkkökivääri pienine variaatioineen, haulikko sekä pistooli. Aseiden luotisuihkut leviävät käsittämättömän paljon jo pienellä matkalla. Joskus viholliselle ei saa nappia otsaan edes parista metristä. Myös tähtäys on kankeaa. Jasonin sohiessa aseella hän näkee vain vasemman tai oikean puolen näkökentästä, jolloin sivustassa olevat viholliset pääsevät ampumaan pelaajaa helposti. Itse huomasin juoksevani läpi luotisateen lähitaisteluun, vain koska juuri täyteen tankatut ammukset loppuivat kahden vihollisen kanssa käydyn laukaustenvaihdon aikana.
Tilannetta kuvaa varmasti parhaiten Mies ja alaston ase -elokuvasta tuttu kohtaus, jossa kaksi miestä kykkii saman laatikon molemmin puolin vaihtaen vuorotellen laukauksia. Pelissä se ei vain ole lainkaan hauskaa.
Viholliset eivät myöskään ole mitään järjen jättiläisiä. Rosmot osaavat lähinnä sahata edestakaisin kahden eri suojan välissä. Tämä turhauttaa varsinkin silloin, kun vihollinen on kaukana parvekkeella, eikä sihtiä saa kohdalleen kirveelläkään. Onneksi vastapuolen tuliluikut ovat vähintään yhtä epätarkkoja ja kohtaukset voi joskus välttää juoksemalla tyttömäisesti vihollisten ohi.
Joissakin ennalta määritetyissä kohdissa peli muuttuu elokuvamaiseksi. Tämä tarkoittaa minipeliä, jossa testataan pelaajan reaktiokykyä oikean napin painamisessa. Kohtaukset ovat komeaa katseltavaa, mutta ne eivät tarjoa todellista haastetta. Napin painallukseen on niin paljon aikaa, että naapurin mummokin selviäisi niistä viimeistään toisella yrittämällä. Hyvä näin, Clive Barker's Jericho painajaismaisine reaktiotesteineen on vielä kirvelevästi muistissa.
The Bourne Conspiracy on toteutettu Unreal 3.0 -teknologialla, mutta kunnianhimottomasti. Grafiikka on hieman vanhentuneen oloista. Hahmomallit ovat jossain määrin yksitoikkoisia ja tapahtumapaikkojen arkkitehtuuri "palikkamaista". Ruudunpäivitys pysyy suurimpia alueita lukuun ottamatta sulavana. Välivideot ovat oudon rakeisia. Playstation 3-versiossa on lataustaukoja äärimmäisen harvoin, jonka osaltaan selittää massiivinen viiden gigatavun esiasennus konsolin kiintolevylle.
The Bourne Conspiracy olisi mitä mainioin peli, jos ammuskeluun olisi paneuduttu yhtä onnistuneesti kuin lähitaisteluun. Ontuva räiskintä tiputtaa pisteitä turhan paljon, sillä puolet lyhyestä kuuden tunnin peliajasta on paukuttelua. Silti The Bourne Conspiracy tavoittaa elokuvien kalsean tunnelman, ja on hyvää viihdettä niille, joita Metal Gear Solid 4: Guns of the Patriots ei kiinnosta.