The Art of Self-Defense

Casey on aranpuoleinen kirjanpitäjä, joka saa eräänä iltana rivakasti nekkuun mopojengiltä. Riepotuksesta kasvaa pahanlaatuinen pelko maailmaa kohtaan, mihin Casey hakee ensin lääkkeitä asekaupasta. Tie kohti todellista maskuliinista voimaa löytyy kuitenkin paikalliselta karate-dojolta, jonka Sensei lupaa tehdä pelokkaasta nyssystä todellisen karjun. Matka miehekkyyden taikamaailmaan ei kuitenkaan ole vailla omia mutkiaan.

Ei, ei The Art of Self-Defense ole oikeasti niin pahvi leffa kuin tiivistelmän perusteella voisi olettaa. Se on yönmusta komedia yltiömaskuliinisuudesta ja sen ilmeisistä ongelmista. Sensei suoltaa hirveää sontaa suoralla naamalla aina kun suunsa aukaisee, mutta siinä onkin elokuvan taika; se ei koskaan vinkkaa silmää yleisölle, vaan paahtaa eteenpäin kuin tämä kaikki olisi täysin järkeenkäypää elämänoppia. Ei kuitenkaan tarvitse olla Peter von Bagh, Roger Ebert tai kukaan muukaan edesmennyt elävän kuvan tulkki ymmärtääkseen, ettei tässä nyt taideta ihan tosissaan olla.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Riley Stearnsin kynäilemä dialogi on täysin vailla mitään vivahteita, ja näyttelijät esittävät kaikki repliikit juuri niin latteasti kuin ne on kirjoitettukin. Rivien välejä ei ole, on vain rivikaupalla toteavia lauseita, jotka luovat todellisuudesta etäännyttävän ja vinksahtaneen tunnelman, joka hallitsee elokuvaa.

Kieltämättä tämä on itsepuolustuksen taiteen suurin vahvuus ja heikkous. Jähmeäksi luotu dialogi joko vetää katsojan mukaansa tunnelmaan, tai puskee tätä aktiivisesti pois elokuvan äärestä. Leffassa on toki myös muita vedenjakajia, mutta dialogi on niistä ilmeisin.

Käsikirjoituksesta on löydetty yhteyksiä Fight Clubiin, joka ei ole täysin väärin, muttei oikeinkaan. Enemmänkin voitaisiin sanoa, että kyseessä on eräänlainen katsaus Fight Clubin jälkeen tulleeseen sukupolveen: miehiin joille Fight Club ei ole enää niinkään elokuva kuin osa sitä kulttuurin eetosta, jonka parissa he ovat kasvaneet. Molemmat leffat toki tutkiskelevat miehuutta oman aikakautensa vinkkelistä.

The Art of Self-Defensen kässäri ei ole aivan niin nokkela kuin se haluaisi olla, mutta onneksi sitä on tukemassa laadukas näyttelijäkaarti. Jesse Eisenberg on täydellinen Casey. Tämän hermostunut, väreilevä energia sopii rooliin kuin salainen sormitekniikka vastustajan otsalohkoon. Samaten Alessandro Nivola on huikea Sensein roolissa, jonka on täytynyt vaatia aivan kohtuuttomasti pokkaa. Imogen Poots puolestaan murtautuu latistetun dialogin lävitse säteilemällä turhautunutta raivoa macho-dojon ainoana naisena. Kokonaisvaikutelma on vähintäänkin intensiivinen.

Elokuvassa on siis vahvaa jännitettä, ja se asettaa useat haittamaskuliinisuuden teeseistä naurunalaisiksi yksinkertaisesti esittämällä ne suoralla naamalla. Kuten sanottua, kyseessä ei ole tyylipuhdas suoritus. Mutta vaikka musta vyö jää haaveeksi, on tämä silti ruskean vyön arvoinen komedia yhdestä aikamme ongelmista.