The Acolyte (Disney+) - Koko kauden katsaus

Kun katsoin The Acolyte -sarjan kaksi ensimmäistä jaksoa Madridin ensi-illassa, kehuin sen kuvaamista, tuoreempia elementtejä ja murhamysteerille sopivan lähestymistavan ainutlaatuisuutta live-toimintaan, koska olimme nähneet sen jo animaatiomuodossa useissa Kloonisodissa ja Bad Batch -tarinoissa aiemminkin. Toivoin sitten, että se säilyttäisi hyvän kerronnan tahdin, ja odotin sen piilottavan ainakin yhden tai jopa kaksi suurta käännettä.

Vaikka osa näistä arvoista säilytettiinkin, esitys meni melko pian happamaksi useilta keskeisiltä osiltaan - ei vain Star Warsissa, vaan melkein kaikissa sarjoissa, joiden oletetaan olevan hyviä ja mukaansatempaavia. Se tuntui ajoittain Obi-Wan Kenobin show'lta, eikä siinä menty elokuvan, koreografian tai tuotantoarvojen ehdoilla. Acolyte kuitenkin näyttää kauniilta suurimman osan ajasta, sillä siinä on upeita taidesuuntauksia, hienoa värinkäyttöä, jännittäviä otoksia ja hyviä leikkauksia. Puhumattakaan joistakin parhaista taisteluista Ahsoka-shown jälkeen, joihin on lisätty kamppailulajien elementtejä. Lisäksi visuaalinen laatu ja hoito ovat paljon parempia, vaikka CGI-taustat tulevat hämmentävän ilmeisiksi joissakin ympäristöissä.

Se, mitä Acolyte jakaa Obi-Wan Kenobin kanssa, on kiusallista ohjauksen ja valvonnan puutetta. Se jakaa täysin tyhmiä hetkiä ja tunteita sillä tavalla, että joitakin jaksoja on leikattu ja laskelmoitu niin hirveästi, että ne näyttävät halvalta täyteaineelta, jota kukaan ei kaivannut. Se jakaa ristiriitaisia hetkiä ottamatta itseään vakavasti, mutta toisena hetkenä ei kuitenkaan niin paljoa, ja päinvastoin.

Sarjaa oli markkinoitu ehkä toistaiseksi Star Warsin synkimpänä asiana, mutta sitten se alkoi nojaamaan sarjakuvamaisiin ja typeriin vitseihin aina tiettyyn pisteeseen asti, kunnes päästään sen jyrkimpään juonenkäänteeseen jaksossa 5. Niin karua, niin oudon tasapainoista - se vain tuntui kovin väärältä ja ilmaiselta. Ja samaan aikaan molemmat jaksot yhdessä kauden finaalina toimivien jaksojen 7-8 kanssa ovat johdonmukaisempia tarinankerronnan osalta ja sen myötä myös puhtainta viihdettä.

Käsikirjoittaja Leslye Headland lupasi meille "paljon tunteita, rakkautta ja intohimoa", ja vaikka ymmärränkin nyt hänen sanojensa tarkoituksen, tarvittiin kipeästi parempaa hahmojen kehittämistä, jotta nämä elementit olisivat synkanneet yhteen koko esityksen osalta. Jokaisella heistä poikkeuksetta on hetkensä epäloogisesta tai äkillisesti muuttuvasta käyttäytymisestä, joka rikkoo sen kuvan, mitä olit heistä ajatellut, tai sen pienen kiintymyksen, jonka avulla olet heihin tähän mennessä kasvanut. Voisi sanoa, että sen tarkoituksena on näyttää, kuinka he kaikki ovat inhimillisiä, epäröiviä ja epätäydellisiä, mutta se ei ole sitä, ne ovat vain huonosti käsikirjoitettuja käänteitä.

The Acolyte sisältää kaksi vakaampaa jedihahmoa, jotka ovat Lee Jung-jaen Mestari Solin ja Carrie-Anne Mossin Mestari Indaran kaltaisia, jotka antavat aluksi erittäin selkeän ja vakuuttavan kuvan, kunnes he joutuvat myös outojen käänteitten ja hölynpölyn keskelle. Näin ei käy sen vuoksi, että he salaisivat jotain, koska tiedämme, keitä he ovat, vaan siksi, että heitä oli ohjattu oudolla tavalla.

Näiden kaksijakoisten tunteiden "hei, mikä oli siistiä / tuoretta / mielenkiintoista" ja "mitä minä juuri katsoin" välillä saatat jopa joutua kamppailemaan jatkaaksesi katsomista, kunnes pääset viimeisiin jaksoihin, joissa kaikki totuus paljastetaan. Mutta loppujen lopuksi kokonaisuus ei vain iske. Matkalle jätetään tarkoituksella joukko irtonaisia ​​päitä huolehdittavaksi The Acolyte: Season 2:een, joka saattaa hyvinkin toteutua negatiivisista reaktioista ja arvosteluista huolimatta. Sarja sijoittui loppujen lopuksi erittäin mielenkiintoiseen hetkeen Star Warsin aikajanalla, ja vaikka se ei kolahtaisikaan fanikuntaan ja referensseihin niin paljon kuin Dave Filonin teos, sen pystyy aivan lopussa yhdistämään suoraan pääkirjoitukseen sillä hyvin erityisellä tavalla ja fanien odottamilla hahmoilla. Ja tämä onnistuu ylittämään kanonisen kamppailun ja muuten kiehtovan "The Vergencen" konseptin, jota en tässä spoilaa.

Kaiken kaikkiaan ymmärrän ja tuen pääajatusta, jonka tämä sarja halusi lähettää. Ja sarjan vihaajat, kyse ei ollut sisällyttämisen tai popmusiikin pakottamisesta rakkaaseen fiktioosi. Siinä oli kyse tuntemattoman pelosta, eli siitä, kuinka uskonto voi muuttua voimakkaasta vaaralliseksi, päätösten tekemisestä oletetun suuremman hyvän puolesta ja oman turmeltuneisuutensa käsittelemisestä eri tavoin. Se myös antaa meille yhden parhaista kuvauksista jedien ylimielisyydestä, ollen siinä vaiheessa pahaenteisen ennakoiva. Kaikki, mikä osuu maaliin niin kömpelöillä ja toisinaan keinotekoisilla tavoilla, ei tunnu todelliselta tai pakottavalta. Ja se, että päähenkilökaksikko Amandla Stenbergin Mae/Oshan kanssa saa aikaan vain pari uskottavaa repliikkiä, ei auta asiaa.

Joten "paras opettaja, epäonnistuminen on", kuten Master Yoda sanoisi, ja meille jää jäljelle varsin virhepitoinen show, joka olisi voinut olla jo monta kertaa paljon, paljon parempi. Oppivatko he tästä epäonnistumisesta säilyttäen samalla sen, mikä on hyvää tai pelastettavissa? En ole varma, koska jotkut jaksot (3, 4, 6) ja hetket ovat niin ahdistavia, että pelkään monien lakkaavan välittämästä. Ahkerammalla sävyllä, tiukemmalla suuntauksella ja ilman Star Warsin kerrontalogiikkaa vastaan ​​soveltuvia palasia haluan nyt tietää, mitä tapahtuu muutamille hahmoille, vaikka jätänkin Oshan ja Maen pois.