Autohullua arvostelijaa sapettaa suuresti peliyhtiöiden markkinointistrategiat, joilla pyritään repimään rehellisiltä pelaajilta rahat tarjoamalla mahdollisimman vähän. Mistä aita on matalin -tekniikka on paitsi ärsyttävää, myös tuottaa sellaisia keskinkertaisia kikkareita kuten Test Drive: Ferrari Racing Legends. Peli siis lupaa kaahailua Maranellon punaisilla menopeleillä ympäri maailmankuuluja ratoja. Ja mikäpä olisikaan sen hienompaa kuin kurvailla maineikkaan Silverstonen mutkia erään aikakauden ikonin, Ferrari Testarossan ohjaksissa.
Varsinainen uratila on jaettu kolmeen osioon: Ferrarin alkuaikojen Golden Eraan, 80-luvun kummallakin puolella käyvään Silver Eraan ja nykyaikaan keskittyvään Modern Eraan. Jokaisella aikakaudella on pitkä lista erilaisia haasteita. Kisaamisen eri variaatioilla leikittelevä ratkaisu kuitenkin ontuu tuntuvasti. Ensinnäkin suurin osa sekä radoista että kuvankauniista kaaroista on alkuunsa visusti lukittu. Peltilehmät ja radat saa auki paukuttamalla läpi uratilan tehtäviä, mikä vielä on ymmärrettävää. Mutta kun nimenomaiset haasteet pitää läpäistä yksi kerrallaan. Seuraavaan ei siis pääse ennen kuin edellinen on suoritettu. Yhdistettynä vaikeuskäyrään jääneisiin älyttömiin piikkeihin suunnitteluratkaisu pilaa peli-ilon alta aikayksikön.
Uratilassa olisi ollut potentiaalia vaikka mihin. Käteen jää silti vain rippeet rusinapullasta typerien haasteiden muodossa. Kyseisiä haasteita hinkatessaan tulee kaipaamaan yhtä asiaa: takaisinkelausta. Myönnettäköön, että realismin kannalta ominaisuus ei ole kaivattu, mutta kun kymmenettä kertaa joutui aloittamaan saman kisan alusta, rupesi allekirjoittaneellakin pinna kiristymään.
Ferrareita on peli piukassa, mutta miten on Maranellon mustien orien audiovisuaalisessa mallinnuksessa onnistuttu? Nelipyöräiset näyttävät valehtelematta upeilta, mutta aneeminen vaurionmallinnus syö miestä. Kummallisen hehkeältä se menopeli yhä näytti, vaikka losautin kahtasataa kivimuuriin. Kahdesti. Ainoa äänimaailman puolelta mainitsemisen arvoinen asia lienee moottoreiden murinat. Italian ihmeistä lähtevät oikein makoisat äänet kauttaaltaan.
Ajomekaniikka on lyöty melko hyvin kohdalleen. Ajoapuja säätelemällä saa kaarastaan erittäin kurittoman vehkeen, jota on täysi työ pitää kontrollissa. Jopa autopeleissä itseään lyömättömäksi tituleeraava arvostelija löysi itsensä halaamasta rengasvallia muutamaan otteeseen. Toki aloitteleville Schumachereille löytyy helpommatkin asetukset, joista aloittaa.
Verkkomoninpeliä ei luonnollisesti ole unohdettu, ja sisältö on peruskauraa. Valitettavasti uratilan autorajoitteet näkyvät täälläkin, sillä lukitut menopelit pysyvät edelleen lukittuina, kunnes ne yksinpelissä avataan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ellet ole pelannut kiitettävää määrää uratilaa, varaudu ottamaan kuonoosi moninpelitantereilla. Lisäksi pelaajia ei hirveästi langoilla keiku. Sopivaa peliaulaa voi joutua odottamaan hyvän tovin.
Kun kaikki yllä mainitut asiat on laskettu yhteen, jää Test Drive: Ferrari Racing Legendsistä hieman hapan jälkimaku. Vaikka itse menopelit ovat kieltämättä hienon näköisiä, ovat ihmeelliset suunnitteluratkaisut uratilassa vieneet ajamisen nautinnon. Sapettaa, että niinkin legendaarinen automaailman ikoni kuin Ferrari on antanut käyttää autojansa tällaisessa keskinkertaisessa tekeleessä. Italian lahja automaailmaan olisi ansainnut paljon parempaa.