Tali-Ihantala 1944

Kesällä 1944 käyty Tali-Ihantala on Pohjoismaiden historian suurin taistelu, jossa noin 150 000 venäläistä pyrki läpi 50 000 suomalaisen pystyyn nostamasta seinästä. Venäläisten hyökkäys pysäytettiin, ja näin Suomi (todennäköisesti) säästyi miehitykseltä.

Tappelu on siis monellakin tavalla merkittävä, joten siitä kertova elokuva oli vain ajan kysymys. Åke Lindmanin vuonna 2007 ohjaama Tali-Ihantala 1944 haluaa tehdä kunniaa kaikille, minkä seurauksena leffa on joka suuntaan tempoileva sillisalaatti, henkilöhahmoja on aivan liikaa ja katsojalle jää virheellinen käsitys siitä, että kaikki taisteluun osallistuneet sotilaat olisivat olleet upseereita.

Puitteet ovat kunnossa. Puvustuksen ja jalkaväen kaluston lisäksi käytössä on panssarivaunuja, lentokoneita ja tykkejä. Maisemat on niin ikään saatu uskottaviksi, koska korpimaatahan täällä riittää. Henkilöhahmoja ja tarinaa on kuitenkin aivan liikaa, jolloin kenenkään kohtalo ei jaksa erityisesti kiinnostaa. Koen olevani suunnilleen perillä tapahtumien historiallisesta kulusta, ja jopa minulla oli ajoittain vaikea hahmottaa, missä mennään ja kenestä on kyse. Tekijöiden olisi ehdottomasti pitänyt ottaa mallia Talvisodasta, jossa valittiin yksi tietty yksikkö tarkasteluun, ja katseltiin sotaa sen kokemuksien kautta. Tali-Ihantala 1944 haluaa selvästi tehdä kunniaa kaikille ruotsalaisista jalkaväen vapaaehtoisista aina saksalaisiin lentäjiin saakka päämajan marsalkka Mannerheimia unohtamatta. 5-10 tuntia kestävänä minisarjana ratkaisu olisi saattanut toimia, mutta ei alle kaksituntisena elokuvana.

Elokuvasta puuttuu kokonaan jännitys ja uhkan tuntu. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki ottavat tilanteet varsin kevyesti, ja ojaan jolkotellaan leppoisalla tahdilla tykistökeskityksen sattuessa kohdalle. Tällainen aihe olisi vaatinut ahdistavan ja alati uhkaavan tunnelman luomisen, koska nyt meno näyttää lähinnä isojen miesten larppaamiselta metsikössä.

Åke Lindman tuntuu lähteneen tekemään omaa versiotaan vuoden 1955 Tuntemattomasta sotilaasta, jossa hän itse näytteli alikersantti Lehtoa. Tali-Ihantala 1944 -elokuvassa nähdään myös aitoja mustavalkoisia pätkiä taisteluista, ja jostain mystisestä syystä suon läpi tarpomiseen suhtaudutaan suorastaan uskonnollisella hartaudella.

Mahtava ja mieleenpainuva musiikki pelastaisi paljon, samoin kuin muhkea äänimaailma paukkeineen. Kumpaakaan ei valitettavasti ole saatu. Maailma vaikuttaa aivan liian hiljaiselta jopa kovimmissa taisteluissa, ja varsinkin panssareista puuttuu se äänekkään miehekäs murina, joka näistä kotteroista tekee niin pelottavia jalkaväen mielestä. Musiikista ei jää mieleen yhtään mitään.

Tali-Ihantala 1944 ei suinkaan ole vailla ansioita. Siihen on laitettu runsaasti osaamista ennen kaikkea puvustuksen ja tuotantosuunnittelun osalta. Harmillisesti tärkein eli tarina ja sen kertominen epäonnistuvat yrityksessään tehdä kunniaa kaikille marsalkasta ylikersanttiin saakka.