Taistelujen tie

Taistelujen tie tykittää hengästyttävän nopealla tahdilla katsojan eteen kuvauksen siitä, miten vuosien 1939-1945 tapahtumat Suomen osalta menivät. Kuvamateriaalina on käytetty niin sanottujen TK-kuvaajien materiaalia, ja lisäksi kartta-animaatioita. Lopputuloksena saadaan yksipuolisen ylistävä selvitys silloisesta lähihistoriasta, joka tuo mieleen koulujen opetusfilmit.

Taistelujen tie valmistui vuonna 1960, joten tekijöinä ovat ilmeisesti sodan kokeneet itse. Kohderyhmänä ovat puolestaan varmaankin hiljakseen teini-ikäisiksi kasvaneet niin sanottujen suurten ikäluokkien edustajat. Lisäksi raina on tehty kylmän sodan aikana. Kaikki edellä mainitut osatekijät ovat varmasti vaikuttaneet siihen, millaiseksi dokumentti on muodostunut.

Yksittäisiä veteraaneja ei päästetä ääneen lainkaan, mikä luo kokonaisuudelle etäisen ja kliinisen tunnun. Toisaalta vuonna 1960 sotajuttuja kuullakseen ei tarvinnut kauaksi mennä, sillä sodan kokeneita oli vielä elossa hyvinkin runsaasti. Elokuvan kuvamateriaalissa pistää silmään muutama asia. Ensinnäkään suomalaisia kaatuneita ei vahingossakaan näytetä. Toisekseen suurin osa kuvista tuntuu olevan tilanteista, joissa joukkoja siirretään paikasta toiseen. Tämä on toki käytännön olosuhteet huomioon ottaen erittäin luonnollista. Lisäksi kautta linjan käytetty hilpeä musiikki ei istu kuvaan lainkaan. Se luo mielikuvan nuorten miesten seikkailusta, joka tuli tehtyä Suomen kunniaksi. Yksittäisistä henkilöistä elokuva rohkenee mainita nimeltä ainoastaan Mannerheimin ja Paasikiven. Ehkä siksi, ettei kumpaakaan heistä tuomittu sotasyyllisinä sodan jälkeen.

Mukana on myös sellaisia näkökantoja, jotka myöhempi historiantutkimus on asettanut vahvasti kyseenalaiseksi. Itä-Karjalan miehitys kuvataan paikallisen väestön sivistystoimena, ja kuvissa näytetään iloisia koulua käyviä lapsia. Hitlerin Suomen vierailun yhteydessä kesällä 1942 muistetaan mainita, ettei Suomi todellakaan ollut Saksan liittolainen. Ehkä selkein historiasta vaikeneminen on kuitenkin se, millä tavalla kesän 1944 suurhyökkäyksen aiheuttama härdelli ja sekasorto sivuutetaan. Lopuksi vain todetaan, että tilanne vakiintui rintamilla, ja sitten neuvoteltiin rauha.

Taistelujen tie on kauttaaltaan positiivinen ja ylistävä siinä, millä tavalla suomalaisten toimet esitetään. Kaikki tekivät parhaansa, kaikki ansaitsevat kiitoksen, eikä kukaan tehnyt virheitä missään vaiheessa. Toisaalta aikakaudesta johtuen myöskään venäläisiä ei voimakkaasti leimata, mikä varmaankin olisi ollut tuolloin kansan syvien rivien vankka mielipide.

Suomalaisen henkisen kulttuurin muuttumisen näkee selvästi, kun vertaa eri vuosikymmenten sotadokumentteja toisiinsa. Taistelujen tiestä selvästi poikkeavia ovat sitten 1980-luvun dokumentit, joissa päästetään jo ääneen veteraanit itse. 2000-luvun dokumenteissa sitten pohditaan sotaa useammilta eri kanteilta, ja pääpaino on ymmärrettävästi enemmän historiantutkijoiden kannanotoissa. Taistelujen tie onkin nähtävä oman aikansa tuotteena. Se kertoo vuosien 1939-1945 tapahtumat ihan hyvin, mutta esityksen tapa ja tyyli muistuttavat vahvasti tekoajankohdan henkisestä ilmapiiristä.