Synkin hetki

Historiallinen draama Synkin hetki käsittelee Winston Churchillin viittä ensimmäistä viikkoa Britannian pääministerinä keväällä 1940. Manner-Eurooppa joutui tuolloin Saksan valtaamaksi, eikä Yhdysvallat ollut vielä liittynyt mukaan sotaan. Näin ollen Britannia seisoi hyvän tovin ajan yksin Hitlerin sotajoukkoja vastassa. Toisinkin olisi voinut käydä, ja juuri näihin kriittisiin hetkiin Joe Wrightin draama paneutuu.

Elokuvaa ei missään tapauksessa voi luonnehtia toiminnalliseksi, sillä kaksituntisen keston aikana kukaan ei ota edes juoksuaskelia, ja väkivaltaakin näkyy vain lyhyenä välähdyksenä haavoittuneen sotilaan päätyessä otoksen kulmaan tehokeinoksi. Tästä huolimatta koko leffaa leimaa aivan omanlaisensa painostava ja uhkaava tunnelma. Jos näin ei olisi, voisi koko elokuvan katsoa epäonnistuneen. Muutenkin raina on kauttaaltaan ammattitaidolla tehty niin puvustuksen, lavasteiden kuin varsinaisen tarinankerronnankin osalta.

Ohjaaja on katsonut olennaiseksi painottaa ennen kaikkea Winston Churchillin persoonaa ja sitä kulissien takaista painia Britanniassa, jota käytiin ehkä kuukauden ajan ennen kuin britit saivat koottua rivinsä taistoon Saksaa vastaan. Valinta on onnistunut, ja sen seurauksena suurin osa ruutuajasta on vanhojen ukkojen keskinäistä keskustelua enemmän tai vähemmän ahtaissa bunkkerihuoneissa. Raina vaikuttaa aika lailla omanlaiseltaan jatko-osalta kahden muun samaa aikakautta käsittelevän elokuvan kanssa, jotka siis ovat Dunkirk (2017) ja Kuninkaan puhe (2010). Yksin natsien sotavoimaa vastaan seisominen näyttää olevan briteille samanlainen ylpeyden aihe kuin Suomessa on tavannut olla talvisodasta selviytyminen kansallinen itsemääräämisoikeus säilyttäen.

Nimikkoroolissa loistaa veteraaninäyttelijä Gary Oldman, joka sai ansaitusti roolistaan Oscar-palkinnon. Muita mainitsemisen arvoisia ovat hänen vaimoaan esittävä Kristin Scott Thomas ja varsinkin sihteeri Lily James. Elokuvaa katsotaan suurimmaksi osaksi sihteerin näkökulmasta, jonka tarkoituksena lienee tuoda mukaan maanläheistä tunnelmaa.

Lisämateriaalit ovat huima hukattu tilaisuus. Mukana ei kommenttiraidan lisäksi ole kuin kaksi lyhyttä mainospätkää. Toinen on perinteinen katsaus elokuvan tekemisen, ja toinen on lyhyt kehumispätkä Gary Oldmanille. Aiheesta olisi saanut niin paljon enemmän irti haastattelemalla avainhenkilöiden jälkeläisiä tai vaikka heidän elämäkertojensa kirjoittajia.

Surkeista lisämateriaaleista huolimatta Synkin hetki on mitä suositeltavin draama jokaiselle, joka on kiinnostunut Euroopan lähihistoriasta.