Suspiria (2018)

Dario Argenton Suspiria (1977) on paistatellut kulttimaineessa viimeisten vuosikymmenten ajan, ja tämäkin kauhupätkä nähtiin elokuvateollisuuden nykytrendien mukaisesti uusintaversiona valkokankailla viime vuoden lopulla. Alkuperäisen leffaan perehtymättömänä lähden arvioimaan Luca Guadagninon ohjaamaa uuden vuosituhannen Suspiriaa luonnollisesti itsenäisenä teoksena, jollaisena se pärjääkin oikein mukavasti.

Suspirian alussa ohiolainen Susie (Dakota Johnson) saapuu 70-luvun lopulla Berliiniin hakeakseen opiskelemaan kuuluisaan Markos-tanssiakatemiaan. Opinahjo avaa ovensa lahjakkaalle balettitaiturille, ja Markosin johtajatar Blanc (Tilda Swinton) ottaa Susien siipiensä suojaan. Huhut kadonneista oppilaista ja vähintäänkin kyseenalaiset pedagogiset ratkaisut saavat Susien kuitenkin varpailleen, ja pian päähenkilö joutuu kohtaamaan Markosissa piileskelevän pahuuden silmästä silmään.

Suspiria on mielenkiintoinen ja haastava kokonaisuus, joka erottautuu pääosin edukseen nykypäivän kauhutarjonnasta. 70-luvun muodilliset ja esteettiset ratkaisut tekevät leffan miljöönä nähtävästä Berliinistä varsin omintakeisen ympäristön kauhuelokuvalle - nopeat leikkaukset ja mielipuolisissa kuvakulmissa venkoileva kameratyöskentely yhdistettynä veriseen kauhuun tuovat mieleen American Horror Story -sarjan omintakeiset kerrontakeinot. Mustan magian saloja ja oppilaitoksen sisäisiä valtataisteluja avaavan Suspirian juoni vie ajatukset samojen teemojen ympärillä pyörineeseen AHS:n kolmanteen tuotantokauteen.

Suspirian tarina ei ole erityisen omaperäinen, saati yllättävä kokonaisuus, mutta mielenkiintoiset hahmot pitävät katsojan otteessaan. Vaikka Johnsonin karisma ei aivan riitä päähenkilön saappaissa olemiseen, Susien hitaasti valottuvat taustat ja pyristely valon ja pimeyden rajamailla herättävät kiinnostuksen hahmoa kohtaan kerran toisensa jälkeen. Muuntautumiskykyisyydestään tunnettu Swinton tarjoaa meheviä yllätyksiä sivurooliensa myötä - tulkinta Blanc-johtajattaresta on valovoimainen ja uskottava roolisuoritus saksankielisine aksentteineen päivineen. Kaiken kaikkiaan kansainvälinen näyttelijäkaarti luo tanssikoulusta oppilaineen ja pahansuopine opettajineen mielenkiintoisen ja häiriintyneen maailman. Saksalaisnäyttelijöiden ajoittaiset, vähän korneiltakin vaikuttavat ylinäyttelemiset kulkevat äkkiväärässä kokonaisuudessa mukana yhtä luontevalla tavalla kuin David Lynchin teoksissa konsanaan. Intensiiviset tanssikohtaukset ja jännittävät kauhistelut julmine splatterointeineen ovat todella hypnoottista katsottavaa - leffan loppuhuipennuksena nähtävä, veret seisauttava bakkanaali tuntuu todella toisesta maailmasta repäistyltä.

Suspirian suurin kompastuskivi kuitenkin kumpuaa leffan pituudesta. Guadagninon kahden ja puolen tunnin mittainen ohjaustyö on venähtänyt aavistuksen ylipitkäksi; ajoittainen kuhniminen leffan keskivaiheilla verottaa julmalla tavalla taidokkaasti rakennettua jännitettä, ja Suspirian epilogi jää tarinalliselta anniltaan vähän kyseenalaisen oloiseksi. Jäin myös miettimään Markosin ulkopuolella tapahtuvan poliittisen kuohunnan kuvaamisen tarpeellisuutta, sillä Baader-Meinhof-sakin vaiheiden seuraaminen tuntuu päälle liimatun oloiselta kannanotolta.

Suspiria tarjoilee kärsivälliselle ja makaaberia kauhua kestävälle katsojalle menolipun taatusti unohtumattomaan maailmaan. Runsas lisämateriaalikattaus syventää mielenkiintoisesti Suspirian teemoja avaten leffan retrohenkisen värimaailman määrittelyä, tanssikohtauksien suunnittelua sekä ilahduttavan käsityöpainotteisesti luotujen splatter-efektien toteuttamista.