Suicide Squad: Kill the Justice League, nyt taistelevat niin pelaaja kuin pelistudio ja julkaisijakin

Olisi helppo liittyä Suicide Squadia haukkuviin ääniin, jotka ovat tuominneet pelin jo ennalta. Tosiasia kuitenkin on, että se on katastrofin sijaan "vain" hyvin ristiriitainen kokemus. Pelin toteuttanut pitkän linjan veteraanistudio Rocksteady Studios ja viulut maksanut Warner Bros. Games ovat taatusti taittaneet peistä useaan otteeseen pelin ongelmallisen tuotannon aikana, ja lopputulos on selkeästi kaikkien nähtävillä. Erinomainen tarinankerronta, yllättävän hauska Metropoliksessa liikkuminen ja pätevä taistelu tahtovat jatkuvasti hukkua pikkuruisten asepäivitysten, kaupasta ostettavien kosmetiikan ja loputonta pelaamista mahdollistavien tylsien tehtävätyyppien alle.

Pelin parasta osuutta ovat ehdottomasti sen tarina ja henkilöhahmot. Brainiac on saapunut Metropoliksen ylle valtavassa pääkalloaluksessaan, ja on käytännössä voittamassa taistelun kaupungin kohtalosta. Supersankareita ei näy mailla halmeilla, ja vain tiukkapipoisen Amanda Wallerin kokoon kasaama sekopääpoppoo Suicide Squad on saatavilla. Neljästä varsin erilaisesta rikollisesta koostuva antisankariryhmä rämpii ja toheloi tietään kampanjan läpi varsin hilpeällä tavalla, ja sen lukuisista välinäytöksistä tulee nopeasti jotain mitä odottaa. Huumori on aina subjektiivista, mutta nelikon naljailu ja anarkistinen ote ovat miellyttävän raikas tuulahdus tällaisten pelien tylsän tosikkomaiseen menoon. Jokaiselta peliltä tällaista ei kenties jaksaisi, mutta keskipitkän tarinan verran ainakin. Jos on pahankurisia sisaruksia (tai on ollut sellainen itse), dynamiikka on hyvin tuttu. Brainiacin lisäksi pahiksina riehuvat pelin tittelistä tuttu Justice League ja näiden tylsän tavalliset purppurat tusina-alienit.

Jokaisella hahmolla on sekä oma tapansa liikkua kaupungissa että tukku erikoiskykyjä. Harley Quinn flengailee pitkin kaupunkia heittokoukulla, jonka voi kiinnittää päällä lentävään pieneen lennokkiin. Koukun voi nakata myös talon reunaan, muttei esimerkiksi siltojen alle. Lähitaistelusta ja isoista aseista nauttiva Quinn on ihastuttavan sekopäinen, mutta liikkeiltään kaikkein vaikeimmin omaksuttavissa. Deadshot viihtyy nimensä mukaisesti räiskintäetäisyydellä, ja saa alun jälkeen rakettirepun selkäänsä. Sen latinki ei kestä pitkään ilman päivityksiä, mutta antaa hyvin luonnollisen ja selkeän tavan lennellä rakennusten väleillä. Captain Boomerang on erikoinen yhdistelmä The Flashiltä pöllittyjä pikanopeuskykyjä ja bumerangin viskomista. Tämä hieman tympeän tyhmä australialainen saattaa ärsyttää puheillaan, mutta taistelukenttää pitkin vipeltäminen on erittäin hauskaa jahka siihen tottuu. King Shark on kuin suolaisen veden Hulk, joka liikkuu vaivattomasti kymmeniä metrejä niin eteen- kuin ylöspäinkin yhdellä loikalla. Hain persoonallisuus on erikoinen sekoitus kokematonta mutta älykästä, ja on kaikista neljästä mahdollisesti lähimpänä "hyvistä".

Varsinaiset juonitehtävät sisältävät varsin paljon keskustelua, mikä on sen laadun huomioon ottaen positiivinen asia. Tehtäviin on valitettavasti ladattu myös paljon varsin kömpelösti toteutettuja opastusvaiheita asioista, joita ei ole erityisen vaikea hahmottaa. Kampanjan aikana eri tehtävätyypit tulevat samalla tutuiksi. Tällöin peli alkaa niiata pahemmin, sillä melkein joka ikinen on toteutettu tavalla, jolla niitä voi toistaa loputtomiin juonitehtävien päätyttyä. Samalla myös varusteiden päivityskierre alkaa käydä tutuksi. Uusia suojia, haulikoita, lyömäaseita ja tietysti rakennusmateriaaleja tippuu niin paljon, että toiminnan sijaan painopiste siirtyy enenevissä määrin valikoiden selailuun. Käyttöliittymästä muuten näkee, että peli on suunniteltu myös PC:llä peliohjainta varten. Suicide Squadissa ei esimerkiksi ole klikattavaa taaksepäin-nappia ollenkaan, vaan sitä varten pitää kurotella ESC:iä. Ohjaimella valikot ovat sujuvampia, mutta etenkin kiikaritähtäily luonnollisesti kärsii.

Peli näyttää ja kuulostaa PC:llä hyvältä, mutta vaatii melkoisesti rautaa pyöriäkseen kunnolla. Edelleen varsin pätevällä 3070-pohjaisella kokoonpanolla peli pyöri 50-60 ruutua sekunnissa varsin tasaisesti keskikorkeilla asetuksilla. Pelikaverin kokemus ei ollut samansuuntaisella laitteella yhtä hyvä, ja toimintakohtauksissa päivitys niiasi pahemmin lukuisia kertoja. Emme onnistuneet myöskään luomaan yhteyttä pelin sisällä ennen kuin internetistä löytyi tieto, että ensin näkyvä kaverivalikko ei pelitä vaan seura pitää hakea nimen kanssa erillisestä näkymästä. Monet edellisistäkin Arkham-peleistä ovat kärsineet samanlaisista ongelmista, joten toivottavasti myös Suicide Squadia muistetaan päivityksillä. Arvio on tehty PC-version perusteella, joten tästä kaikesta on pakko rokottaa konsoliversioita enemmän.

Suicide Squad: Kill The Justice Leagueta jo valmiiksi parjaavaan kuoroon olisi tavattoman helppo liittyä. Sen mikromaksupolitiikka ja loputonta pelaamista kannustavat rakenteet ovat kaikkien nähtävillä, ja Warner Bros. on julkisesti sanonut haluavansa "ikipelin" talliinsa. Ensimmäiset pelivideot tekivät myös huonon vaikutuksen kaoottisella pomppimisellaan. Rocksteadyn ammattitaito paistaa kuitenkin tästä kaikesta läpi, muttei onnistu kannattelemaan sitä kampanjaa pidempään. Tässä mielessä se muistuttaa paljon epäonnistunutta Marvel's Avengers -peliä, jossa peli-into katosi välittömästi juonitehtävien päätyttyä. Olisi pieni ihme, jos Suicide Squad onnistuu nykyisten merkkien perusteella välttämään saman kohtalon.