Hohdosta puhuttaessa suurin osa ihmisistä muistaa varmasti ennen kaikkea Stanley Kubrickin ohjaaman elokuvan, joka sai ensi-iltansa vuonna 1980. Leffa perustuu tietenkin Stephen Kingin romaaniin The Shining, joka julkaistiin vuonna 1977. King itse ei pidä elokuvasta, ja kirjan luettuani ymmärrän syynkin.
Hohdon tarina on varsin yksinkertainen ja maantieteellisesti tarkasti rajattu, mutta tuttuun tapaan teemasta saadaan paljon irti. Noin 30-vuotias perheenisä Jack Torrance on kasvanut väkivaltaisen alkoholisti-isän terrorisoimassa perheessä, ja nyt hän kamppailee itsekin juuri itsehillinnän ja alkoholismin kanssa. Saatuaan potkut opettajan työstä hän ottaa vastaan kausiluontoisen tehtävän: Coloradon vuorilla seisoo Overlook-hotelli, joka joutuu aina talvisin lumen saartamaksi. Hotellia ei kuitenkaan voi jättää yksikseen, vaan sitä on talviaikaankin pidettävä kunnossa. Mukaansa tälle talonmieskeikalle Jack Torrance ottaa vaimonsa Wendyn, ja 5-vuotiaan poikansa Dannyn.
Kaksi asiaa tekee tulevasta talvesta erikoisen. Ensinnäkin Overlookissa kummittelee, ja on kummitellut jo vuosikymmeniä. Toinen tärkeä juttu on, että Danny-poika "hohtaa", toisin sanoen pystyy näkemään ja tietämään asioita, joita hänen ei oikeastaan pitäisi tietää. Perillä Overlook-hotellissa käy ilmi, että Overlookin iäkäs mustaihoinen kokki Richard Hallorann osaa myös "hohtaa". Näin kummitteleva Overlook-hotelli sitoo neljän ihmisen kohtalot yhteen.
Kubrickin elokuvassa on kirjaan verrattuna kaksi huonoa tekijää. Ensinnäkin henkilöhahmot jäävät kautta linjan kirjan henkilöitä ohuemmiksi, ja aivan erityisesti näin tapahtuu isä Jack Torrancen hahmolle. Kirjassa hän ei ole päästään sekoava pahis, vaan huomattavasti moniulotteisempi hahmo vahvuuksineen ja heikkouksineen. Lisäksi äiti Wendy esitetään elokuvassa hysteerisenä huutajana, mitä hän ei kirjassa lainkaan ole. Pisteenä iin päällä Kingille ominaisesti kaikki mysteerit selviävät lopuksi, ja loppuun pääsemisen jälkeen tuntuu siltä, että tarina on todellakin kerrottu. Tällaista tunnelmaa ei jää Kubrickin elokuvan jälkeen, vaan loppuratkaisua jää väistämättä hämmästelemään.
Mainitsin aiemmin kokki Hallorannin olevan mustaihoinen, koska ihonväri on yksi hahmoon liitetyistä teemoista. Tämän huomaa hänen henkilöhistoriassaan, puhetavassaan ja siinä, millä tavalla muut ihmiset mieheen suhtautuvat. Toisin sanoen rasistisia teemoja käsitellään varsin paljon. Tämä ei ole hyvä tai huono asia, mutta nykyaikainen lukija panee kuitenkin asian merkille. Toinen läpi teoksen kulkeva teema on siteerata Edgar Allan Poen vuonna 1842 julkaistua tarinaa Punaisen kuoleman naamio. Kingillä on tapana viitata muihin teoksiin ja erilaisiin populaarikulttuurin ilmiöihin, joten tässä Hohto ei tee poikkeusta.
Kingille ominaisesti tapahtumapaikan ja henkilöhahmojen syventämiseen käytetään runsaasti aikaa. Kirja alkaa olla jo puolivälissä, ennen kuin lukija alkaa huomata tapahtumien hiljalleen luisuvan kohti vääjäämätöntä tragediaa. Ymmärrän ratkaisun, mutta ehkä vähempikin olisi riittänyt. Vielä pahemmin tämä taustoittaminen lähtee lapasesta Hohdon jälkeen kirjoitetussa Tukikohdassa (The Stand).
Päätin lukea Hohdon englanniksi pokkarina. Tämä johtuu siitä, että suomeksi tehty käännös on suorastaan surkea. Lukemassani pokkarissa teksti on varsin pientä ja tiheää. Tämä itsessään ei vielä ole ongelma, mutta kokonaisuutena Hohto on uskomattoman tylsä lukukokemus. Pidän tarinasta ja sen henkilöhahmoista, mutta usein lukeminen toimi iltaisin suoranaisena unilääkkeenä. Pidän tätä yllättävänä, sillä yleensä pidän Kingin teosten tyylistä.
Hohdon tarinaa jatkoi vuonna 2013 julkaistu Tohtori Uni (Doctor Sleep), joka seuraa aikuiseksi kasvaneen Danny Torrancen edesottamuksia. Käännöstyön on tehnyt aina yhtä hyvä Ilkka Rekiaro, joten Tohtori Unen uskaltaa lukea myös suomeksi.
King, Stephen, The Shining, s. 497, Hodder & Stoughton 2011
Gamereactorin arviot Stephen Kingin kirjoista pääsee lukemaan seuraavasti: Uinu, uinu, lemmikkini, Musta torni, Tukikohta, Se, Laitos ja Hohto.