Oman hahmon luominen Starfieldissa tuntuu suurelta päätökseltä. Haluanko olla uskonnollinen fanaatikko? Onko minulla avaruusolion DNA:ta, vai olenko tehnyt kokeita sellaisella? Valinnanvaraa riittää, ja tehdyn päätöksen kanssa sitten pelataan seuraavat sadat tunnit. Lopulta valitsin hahmon, jossa yhdistyvät 1980-luvun rokkari ja 1970-luvun seikkailija. Päätin keskittyä tällä kertaa enemmän tarinaan kuin mitä yleensä Bethesdan peleissä olen tapanani pitänyt. Bethesdan pelin aloittaminen on aina taianomainen hetki. Ja näin oli nytkin, kun aloitin pelin kaivosmiehenä. Valittu ura ei kuitenkaan kestä kauaa, sillä kohtalolla on muita suunnitelmia pelihahmolleni.
Eteen aukeaa kaunis ja yksityiskohtainen maailma, jonka pelaaminen sujuu paremmin kuin missään aiemmassa Bethesdan pelissä. Nopeasti huomaan senkin, että myös taistelumekaniikka on hyvin suunniteltu. Kyse on ennen kaikkea roolipelistä, joka toimii myös toimintapelinä.
Lyhyesti sanottuna ensivaikutelma on vahva. Aluksi onnistuin pysymään suunnitelmassani keskittyä tarinaan, josta en aio kertoa juuri mitään. Tämä johtuu paitsi juonipaljastuksista myös siitä, että ainoastaan Bethesdan roolipeleissä tarina on yhtä pienessä osassa kokonaisuutta. Juoni on hyvin kirjoitettu ja kerrottu, mutta pelaaja voi kokea suuria seikkailuja pelaamatta lainkaan varsinaista tarinaa. Jo kahden tunnin pelaamisen jälkeen listalla on paljon kaikenlaista tehtävää. Vanhempi mies puhuu paikasta nimeltä New Atlantis ja sen suurista puista, kun taas slummeissa joku epäilee häneltä varastettavan sähköä, ja kolmas taas haluaa minun tutkivan jotain kaukaista planeettaa.
Kuten tapana on, tehtävät ovat varsin mittavia ja hyvin käsikirjoitettuja. Hyvin pian pidänkin taukoa päätarinasta, ja teen jotain muuta. Vaihtoehtoja tuntuu olevan loputtomasti. Planeettoja riittää vierailtavaksi, ja suurimmaksi osaksi asumaton avaruus on täynnä liikennettä. Jotkut kohdattavat alukset ovat ystävällisiä, vaikka pelaajan ei ole pakko olla niille samalla tavalla ystävällinen. Toiset alukset ovat taas avaruusrosvoja, ja heidän kohtaamisensa johtaa taisteluihin, jotka tuovat mieleen enemmän Star Trekin kuin Star Warsin. Pelaaja voi säädellä alustaan sen suhteen, miten paljon energiaa kukin osa-alue käyttää. Uusiakin osia alukseensa voi hankkia, ja niitä mieleisekseen tuunailla. Itse olen lentänyt pitkin avaruutta aluksella, jossa on runsaasti tilaa kaikelle keräämälleni roinalle.
Hyvin nopeasti tutkimusmatkailu vie minut eri paikkoihin galaksissa. Neon on eräänlainen jättimäinen kalastusalus vesiplaneetalla. Kehitys on lähtenyt kyberpunkkiseen tyyliin hiusmalleineen, ahneine suuryhtiöineen, jengisotineen, korruptioineen, neonvaloineen ja graffitimaalauksineen. Seikkailuja on edessä lukuisia, ja tutkittava maailma on mielenkiintoinen. Toinen suosikkini oli Red Mile, joka vetoaa varmasti Nälkäpelin faneihin. Kyseessä on kasinomaailma pysyvästi jäässä olevalla planeetalla. Oma ehdoton suosikkini on silti Akila. Kyseessä on villi länsi avaruudessa. Kaupungin perustajat ovat entisiä Maan asukkaita, jotka haluavat pitää kiinni perinteistä luoden mahdollisimman tutut olosuhteet itselleen. Lisäksi asukkaat ovat kovin mieltyneet Maan esineistöön ja arkkitehtuuriin. Tämä luo pelaajalle tietenkin nostalgisen tunnelman.
Starfield tarjoaa satoja tunteja seikkailemista, ja ajatus oman viihteen luomisesta pitää kerrankin paikkansa. Pelaaja voi tehdä melkein mitä haluaa, on se sitten tukikohtien rakentamista eri planeetoille, avaruusalusten ostaminen ja myyminen tai vain jälkeen jääneiden epäonnistuneiden asutuskokeiluiden jälkien siivoamista. Missään vaiheessa Starfield ei ohjaa pelaamaan tietyllä tavalla. Se ainoastaan antaa erilaisia vaihtoehtoja kokeiltavaksi.
Starfieldin kokemuksen keräämisen järjestelmä on nokkela. Periaatteessa kyse on kykypuista eri kategorioissa, joissa sitten aukaistaan erilaisia kykyjä. Mutta sepä ei jää tähän. Jos esimerkiksi haluaa aukaista ominaisuuden Persuasion, on suoritettava tähän liittyvä haaste ennen kuin keinon voi käyttöönsä saada seuraavan kokemustason kartuttua. Ratkaisu suuntaa pelaamaan tietyllä tavalla.
Toinen keskeinen asia pelaamisessa on sinänsä pienempi, mutta pidemmän päälle tärkeä. Viime vuosina on tullut varsin tavalliseksi käytännöksi laittaa konsolipeleihinkin hiiren osoitinta muistuttava tapa käyttää valikoita. Tatilla osoittimen ohjaaminen on kuitenkin kömpelöä. Onneksi Bethesda on nähnyt sen vaivan, että valikot on optimoitu perinteiselle peliohjaimelle. Lisäksi esineitä voi sijoittaa omaan suosikkien valikkoon, johon pääsee käsiksi ristiohjainta napauttamalla. Toivottavasti muutkin pelinkehittäjät ottavat tässä Bethesdasta mallia.
Olen erittäin tyytyväinen Starfieldiin, joka on kaiken ohella älykkäästi suunniteltu. Luotu tieteismaailma tuntuu aina nojaavan edes hieman todellisuuteen, ja näin luotu tunnelma on omintakeinen. Erilaisilla planeetoilla vierailu on eeppistä, sillä jokainen planeetta todella tuntuu omalta maailmaltaan. Kaikki paikat eivät tietenkään ole yhtä tärkeitä tai mielenkiintoisia. Ja kun sellainen paikka löytyy, voi vain lähteä jonnekin muualle tekemään jotain mielenkiintoisempaa.
Starfield on lähempänä arvosanaa 8/10 kuin 10/10, sillä tietyiltä osa-alueiltaan peli ei ansaitse parhaita pisteitä. Yksi tällainen liittyy tekniseen suoriutumiseen. Jo ennakkoon oli tiedossa, että Xbox Series X:llä (ja S:llä) Starfield rullaa tasolla 30 fps, eikä suinkaan 60 fps. Enemmän olisi ollut parempi, mutta tasainen 30 fps on aina parempi kuin ei mitään. Sitä paitsi yksin pelattavassa roolipelissä 60 fps ei ole niin tärkeää kuin vaikka Call of Dutyn moninpelissä. Harmillisesti se 30 fps ei ole vakaa, ja ajoittain ruudunpäivitys notkahteli enemmän kuin olisi ollut suotavaa.
Toinen ongelma on sekin tekninen. Bethesdan mukaan Starfield on heidän hiotuin ja vähäbugisin pelinsä. Näin onkin, mutta toisaalta taso ei ole kovinkaan korkea. 50 pelitunnin aikana peli kaatui "vain" kahdesti, tehtävää oli hankalaa saada loppuun asti, pahikset jäävät ilmaan leijumaan ja joskus puhe jää kiertämään kehää. Starfieldin kaltaiselta peliltä on pakko hyväksyä tietty määrä bugeja, eikä niitä paljoa olekaan. Kuitenkin sen verran, ettei 10/10 ole arvosanana mahdollinen.
Starfield on mestariteos, ja olen nauttinut melkein joka hetkestä pelin parissa. Arvion kirjoittamisen jälkeen aion jatkaa pelaamista luodussa maailmassa, johon verrattuna xenomorffit, E.T. ja Alf ovat kovin tylsiä. Tällaisia pelejä ei ole montaa, joissa on vastaava määrä sisältöä laadun pysytellessä samaan aikaan yhtä korkealla. Sellaiset ajattomat klassikot kuin The Elder Scrolls V: Skyrim ja Fallout 4 tuntuvat nyt niin rajoittuneilta, vaikka sama taika niissäkin on toki läsnä. Starfieldiä ei kannata ohittaa.