Kauan sitten kaukaisessa galaksissa käytiin legendaarista kamppailua Tasavallan ja Imperiumin välillä. Valo ja pimeys kohtasivat unohtumattomassa kuusiosaisessa elokuvasarjassa joka teki scifistä osan valtavirtaa. Sadat tuhannet ihmiset katsovat näitä elokuvia edelleen säännöllisesti ja ihmettelevät kuinka George Lucas on saattanut kuvitella ja luoda tällaisen uskomattoman maailman.
Vielä kauemman aikaa sitten tässä samaisessa galaksissa koettiin myös toinen seikkailu, kauan ennen kuin Jar-Jar Binksiä oli edes keksitty. Star Wars: Knights of the Old Republic tutustutti meidät aivan omaan sankariimme Star Wars -universumissa kertomuksessa, joka vaikutti ensin kunnianhimoiselta sivupolulta, mutta joka hiotun pelattavuutensa ja tarinansa avulla nousi laajan fanijoukon keskuudessa suositummaksi kuin kolme ensimmäistä elokuvaa. Lasken myös itseni tähän joukkioon.
Kun poistamme meikin ja editoinnin kalvot, saamme uuden, läheisemmän perspektiivin Star Warsiin. Jedit eivät välttämättä olleet hyvännäköisiä, itsevarmoja sankareita jotka lipuivat pala palalta kohti pimeää puolta, eivätkä Sithit puolestaan olleet psykopaatteja jotka halusivat kaiken tuhoa. Sen sijaan pelaajaa kohtasivat harmaan sävyt maailmassa jossa hänen päätökseksensä määräsivät sen olisiko hänen hahmonsa taipuvainen valoon vai varjoon.
Star Wars: Knights of the Old Republic oli kertomus petturuudesta, pimeydestä ja intohimosta, jos halusimme sen olevan sellainen. Samaten, jos halusimme, se saattoi olla kertomus oikeiden valintojen tekemisestä ja muiden asettamisesta itsensä edelle. Siinä oli tavallaan sitä vaihtelua mitä elokuvista puuttui. Monipuolisia hahmoja, mystiikkaa ja syvyyttä tuovia droideja, Episodi V:stä muistuttavia käänteitä, ja tyystin loputtoman oloinen universumi jonka takapajulat tultiin perinpohjaisesti myllättyä.
Sitten tapahtui jotain. Hyvien, joskaan ei hienojen jatko-osien jälkeen Biowarella hiljennyttiin Knights of the Old Republicista. Sen sijaan julkaistiin upea Mass Effect, jota seurasi yhtä mainio Dragon Age, pelit jotka määrittelivät roolipelaamisen huiput. Se, että saisimme jälleen kokea valinnanvapauden riemut valomiekka kädessä ei ollut enää mikään itsestäänselvyys.
Vuodet vierivät ja sisäinen roolipelaajani oli tyytyväinen. Star Wars: Knights of the Old Republic siirtyi osaksi nostalgiaa samalla kun Jade Empire, Mass Effect, Dragon Age: Origins, The Elder Scrolls IV: Oblivion, The Witcher 2: Assassins of Kings ja Deus Ex: Human Revolution pitivät minut kiireisenä. Ja World of Warcraft, tietenkin.
Meinasin tukehtua pullaan, kun huhu Biowaren kehittelemästä Star Wars -MMO:sta joka jatkaisi Knights of the Old Republicin tarinaa alkoi kiertämään. Tilaisuus oppia lisää Revanista ja Malakista sekä mahdollisuus seikkailla Star Warsin universumissa kavereiden kanssa kuulosti aivan liian hyvältä ollakseen totta. Lisäksi se, että MMO-noviisi Bioware haastaisi World of Warcraftin kuulosti aivan liian uskaliaalta, ottaen huomioon kuinka monet olivat yrittäneet ja epäonnistuneet.
Kun parhaan valomiekkataistelun koskaan sisältänyt traileri vahvisti projektin todeksi nousivat odotukseni suorastaan astronomisiksi (hehheh) mutta säilytin mukana myös ripauksen tervettä skeptisyyttä. Biowarehan oli tällä kentällä uusi tulokas, ja avoimen, dynaamisen maailman luominen Star Wars -teemalla Warcraftin tyyliin olisi vähintäänkin haastavaa.
Olin miltei pettynyt Jediritarini ottaessa ensiaskeleensa Tythonin planeetalla. Maailma ei vain tuntunut avautuvan edessäni samaan tapaan kuin luodessani ensimmäisen kääpiömetsästäjäni Warcraftissa. Tunnelma oli lähes suljetumpi sekä melkoisen vanhanaikainen.
Pettymystä kesti noin 20 minuuttia. Sen jälkeen tarina vei minut mukanaan, ja mielipaha unohtui täysin. Skarpin ääninäyttelijän esittämä Jedimestari kertoi, ettei hän voi pitää minulle loppukokeita, koska toiset oppilaat ovat joutuneet hyökkäyksen kohteeksi ja minun täytyisi lähteä apuun. Vuosien koulutuksen pitäisi riittää muutaman primitiivin rumiluksen kurittamiseen.
On tavallaan mukava nähdä pelin pääasialliset vaikutteet näin selvästi. Star Wars: The Old Republic ei olisi samanlainen ilman World of Warcraftia. Ohjauskuviot ovat niin syvällä selkärangassa, että prosessi tuntuu enemmänkin uuden hahmoluokan kuin uuden pelin opettelulta.
Kaikki tuntuu silti tuoreelta. Grafiikat ovat mainion sarjakuvamaisia ja dialogijärjestelmä puskee koko nettiroolipelaamisen konseptin vanhoista pohjamudistaan aivan uusille tasoille. Kun tähän lisätään vielä mahtavan mielenkiintoinen tarina, saadaan Star Wars: The Old Republicin ydin.
Tuskailin oikeasti, kun Jediritarini Woodpig joutui valitsemaan pitäisikö mestarin toinen, pimeyteen kääntynyt oppilas tappaa, vai pitäisikö tämän kanssa lyöttäytyä yksiin. Hänen mukaansa Jedien järjestö oli vanhentunut ja tarvitsi uutta verta. Kaiken lisäksi olin nähnyt tästä todisteita aiemmilla tehtävillä.
Tällaista moraalipallottelua tuli vastaan jatkuvasti. Kenen kanssa liittoudun, seuraanko sokeasti Jedien etiikkaa vai muokkaanko maailmaa omien näkemysteni mukaan, ja menetänkö suosikkiliittolaiseni valintojeni vuoksi?
Koska ryhmässä on useita jäseniä, käyvät keskustelut entistäkin mielenkiintoisemmiksi. Kuten oikeassakin elämässä, olemme kaikki yksilöitä, ja kun Mass Effect -tyylinen keskustelujärjestelmä ynnää valintamme, en voi aina olla varma onko oma mielipiteeni vaikuttanut lopputulokseen paljoakaan. Siksi liittolaiset tuleekin valita varoen, eikä vain syynätä minkä tasoisia varusteita näillä on.
Kun Woodpig eteni matkallaan Tythonin lävitse, alkoi The Old Republicin valtavuus viimein avautua. Seuraava pysäkki oli Coruscant, jonka kujat, palatsit, kärryt, kauppiaat, asiakkaat ja valinnanpaljous veivät Jedin mennessään.
Ryhdyin etsimään paikkaani massan joukossa, ja keskityin hahmonkehitykseen avunpyyntöjen sijaan. Siinä tulikin vastaan ensimmäinen todella vakava valinta hahmoluokan muodossa. Tulisiko minusta supervahva Guardian, joka kestää vahinkoa säällä kuin säällä, vai kerrassaan päheä Sentinel kahdella valomiekalla, joka jakaa vahinkoa sen vastaanottamisen sijaan.
En ryhtynyt pähkäilemään vaan seurasin Kenobin oppeja eli omia vaistojani, ja valitsin Sentinelin polun. Vihollisjoukkojen raivaaminen kahdella valomiekalla on vahva visio, ja kun Woodpig sai palkkioksi hätäisestä päätöksestä uuden valomiekan käteensä, tuntui se todellakin oikealta valinnalta.
Aloitin Woodpigin tarinan ohelle toisen palkkionmetsästäjänä, joka toimi hyvänä vastapainona filosofiselle ja ylikiltille Jedilleni. Siinä missä Woodpigiä seurasivat iloiset viulusoolot, jouduttivat palkkionmetsästäjän matkaa tummat sellokuviot, muistuttaen siitä että nyt pelattiin ihan eri kuvioita.
Päätin jo varhain keskittyä omaan etuuni, ja olinkin pian kaupungin pelätyin ja ilkein palkkionmetsästäjä. Olisin silti voinut myös koittaa auttaa yhteiskunnan heikkoja ja puolustuskyvyttömiä, mutten samalla tapaa kuin Jedit. Järjenpuhumisen sijaan olisin vain hakenut oikean kaverin jota ampua naamaan tilanteen ratkaisemiseksi. Vertaisinkin tätä The Elder Scrolls V: Skyrimin the Dark Brotherhoodin salamurhaajiin.
Tarinan lisäksi myös taistelujärjestelmä tekee eron hahmoluokkien välille. Jedi kasaa voimia hyökkäyksillään ja vapauttaa ne sitten Warcraftin Death Knightin tapaan, kun taas palkkionmetsästäjän pitää varoa aseensa ylikuumenemista hyökkäysten paineen kasvaessa. Tämän täytyy siis valmistautua kohtaamisiin varoen, siinä missä Jedille tärkeämpää on säilyttää hyvä, jatkuva rytmi.
On suoranainen nautinto tutkia, oppia ja lopuksi tuunata jokainen hahmoluokka sen mukaan miten niitä itse tykkää pelata. Jos pidät pimeästä puolesta, kannattaa tarkastaa Sithien inkvisiittori joka voi kuristaa ihmisiä ilmassa, muuttua näkymättömäksi ja heittää salamaa aivan Keisarin tapaan. Jos haluat ampua ensin ja elää Han Solo -fantasiaasi voit pelata salakuljettajaa ja lentää pelin komeimmalla aluksella.
Näin monien eri hahmoluokkien ja valtaisan sisältömäärän kanssa voi vain ihmetellä kuinka Bioware on saattanut pysyä jatkuvan, dynaamisen tarinansa kärryillä. Jo prologiin meni Jediritarilla 15 tuntia, ja pelihän vasta oikeasti alkaa sen jälkeen. Kun tähän lisätään valtaisa määrä ääninäyttelijöiden esittämää dialogia, on varmaa että tekemistä riittää talveksi...ja kevääksi, ja varmaan vielä kesäksi, syksyksi ja seuraavaksikin talveksi.
Olen todella vaikuttunut siitä kuinka Bioware on hyödyntänyt kaikkia Star Warsin perusosasia sekä elokuvista että edeltäneistä peleistä luodakseen mestariteoksensa. Musiikki juontaa juurensa niihin mustavalkofilmeihin joista Lucaskin aikoinaan ammensi. Eri olentojen äänet muistuttavat elokuvista ilman että samoja tavuja vain hoetaan uudestaan ja uudestaan.
Selvästi myös pelaajien toiveita on kuunneltu sisällön suhteen, ja Jar-Jar Binks loistaa poissaolollaan. Salakuljettaja ampuu aina ensin ja tämän alus muistuttaa Millennum Falconia, ja kaikki valomiekat jotka olet ikinä nähnyt löytyvät jostain The Old Republicin valtaisasta maailmasta.
Yksi Star Wars: Knights of the Old Republicin parhaista piirteistä oli kenties se, kuinka siinä pelaaja tuntui olevan yksi harvoista jedeistä, joka matkusti planeetalta toiselle auttaen ihmisiä kuten Qui-Gon Jin tai Obi-Wan Kenobi. Suurin huoleni Biowaren MMO:ssa oli, että peli tuntuisi hönöltä satojen muiden pelaajien juostessa ympäri samaa kaupunkia, mutta tämä onkin ratkaistu aika hyvin.
Tärkeimpien hetkien aikana näkyvissä olen vain minä ja kumppanini, eikä kaduillakaan tule varsinaisesti törmänneeksi muihin seikkailijoihin. He ovat vain vieraita jotka ohittaa luonnollisesti kaupungin kaduilla. Toki tämä on MMO ja viholliset eivät aina ole saatavilla, koska joku on juuri käynyt nämä kaatamassa, mutta se onkin genren Akilleen kantapää.
Pelin chat-järjestelmä on avoin, ja siihen paukutetaan tekstiä jatkuvasti. Tämä voi hieman häiritä tärkeiden keskusteluiden aikana, mutta toisaalta olen itse liian laiska vain poistaakseni koko ikkunan hetkeksi. Avoin chat voi myös johtaa spoilereihin, joten kannattaa varoa mitä menee lukemaan.
Pidän Biowaren valitsemasta sarjakuvamaisesta ilmeestä. Täyden realismin hakeminen on innovaation tappaja, ja Star Wars voisi olla yhtäältä polveutunut niin sarjakuvasta kuin eeppisestä elokuvastakin. Samaten Bioware on onnistunut tekemään hahmoista tunnistettavia, kun World of Warcraftissa, Riftissä tai Guild Warsissa nämä erottaa lähinnä pään päällä leijuvista nimistä.
World of Warcraftista puheenollen, Star Wars: The Old Republicissa on melko julma oppimiskäyrä. On kuin Bioware olettaisi kaikkien pelanneen Blizzardin MMO-menestystä, eikä juurikaan esittele pelijärjestelmän perusperiaatteita.
Tämä saattaa kostautua, kun Star Wars -fanit ottavat ensiaskeleitaan MMO-areenalla, vain turhautuakseen opetteluun. Tokihan genren veteraaneille on mukavaa päästä heti asiaan ilman loputtomia tutoriaaleja, mutta tämä on tehty aloittelijoiden kustannuksella. Voi kuitenkin kestää hetken että konsepteihin kuten PVP, PVE, LGF, Warzone, DPS, jne pääsee sisälle.
Lopputulos Biowaren kovasta, pitkästä työstä ei ole puhdas kopio genren aiemmista suurista peleistä. Olisi ollut helppoa vain tehdä siisti traileri ja julkaista sitten perinteinen Warcraft-klooni Star Warsin maisemissa. Ihmiset olisivat ostaneet sen. Minäkin olisi ostanut sen. Sen sijaan olemme saaneet lupausten mukaisesti pelin johon sisältyy myös kiinnostava tarina täynnä moraalisia valintoja ja vakuuttavaa dialogia.
Vaikka Star Wars: The Old Republic ei olekaan jättänyt kaikkia genren kevyempiä aspekteja taakseen, tarjoaa se kaiken mitä olen aina janonnut. Oma kiitäjä, oma wookie, mahdollisuudet ovat lähes rajattomat.