Splinter Cell 3D

Jokin on mennyt vikaan, kun pelin merkittävin visuaalinen elementti on itse asiassa oma pärstä, joka heijastuu 3DS:n ruudusta. Sam Fisherin aloittaessa 3D-seikkailunsa ympäristöt ovat epäkäytännöllisen synkkiä, ja vaikka peliä voisi ajatella pelaavansa vain hämäränaikaan, tuntuu se silti turhauttavalta. Normaalissa päivänvalossa Splinter Cell 3D on pahimmillaan pelikelvoton, vaikka kuvan kirkkauden heivaisi tappiinsa.

Toki pelissä on mahdollista turvautua Samin ikonisiin vihreävaloisiin okulaareihin. Samalla kuitenkin 3D-vaikutelma katoaa miltei tyystin, kun kuva sulautuu vihreän ja valkoisen sävyihin.

Vasta rahtilaivan kannella suoritettava toinen tehtävä tiristää sen verran valoa verkkokalvoille, että sitä voisi - ainakin osittain - kutsua normaaliksi pelikokemukseksi. Monet turhautuneet pelaajat ovat tähän mennessä jo luovuttaneet.

Splinter Cell 3D onkin täydellinen esimerkki käsikonsolipelistä, jota kukaan ei tarvitse. Tylyä? Ehkä, mutta näin asia ikävä kyllä on.

Otetaan esimerkiksi kontrollit. Liikkumiseen hyödynnetään analogitattia, mutta katseen kääntämiseen vaaditaan päänäppäimien (X, B, Y, A) painelua. Periaatteessa ratkaisu on ymmärrettävä, mutta se johtaa väistämättä jonkinasteiseen sormiakrobatiaan. Olkanäppäimiä käytetään ampumiseen tai lähitaisteluliikkeiden suorittamiseen, kun taas kosketusnäyttöön on asetettu muun muassa aseen esille vetäminen, pimeänäkölasien käyttö, kranaattien heittäminen, viheltäminen ja tarkkuuskivääritilaan siirtyminen. Tämä on yksinkertaisesti liikaa, ja se vie kaikki viitteet intuitiivisesta pelattavuudesta. Se, että pelaajan on joka kerta laitettava ase piiloon voidakseen kiivetä yhtään mihinkään, on vain yksi esimerkki pelin kömpelyydestä.

Vaikka Sam Fisher on viime vuosina jättänyt hiippailun vähemmälle ja siirtynyt rajumpaan Jack Bauer -meininkiin, Splinter Cell 3D on itse asiassa osittain uudelleenjulkaisu Splinter Cell: Chaos Theorysta, joka julkaistiin vuonna 2005 - samana vuonna kuin alkuperäinen Nintendo DS Euroopassa.

Huolimatta uudelleenlämmittelystä peli näyttää visuaalisesti terävältä pienellä näytöllä, ainakin niiltä osin kuin grafiikasta saa selvää. Sisältö lainataan sarjan edellisistä peleistä, ja mukana on myös Splinter Cell: Convictionin kuvasuunnitteluun tehtyjä uudistuksia, kuten pelimaailmaan upotetut tehtävänannot. 3DS:llä mukaan tulleet 3D-tehosteet eivät sen sijaan hyppää esiin kovinkaan selvästi.

Pelimekaniikka on pohjimmiltaan identtinen vanhempiin Splinter Celleihin näiden. Sam Fisher murtaa lukkoja, tirkistelee ovien ali ja surmaa pimeyden turvin kenenkään huomaamatta. Fyysisestä voimastaan ja teknisestä osaamisestaan huolimatta agenttien monilahjakkuus hallitsee myös akrobatian, mikä tulee tarpeeseen kiipeillessä putkia pitkin ja pudottautuessa korkealta vihollisten niskaan. Hiippailun etuna on se, ettei asetta ole välttämätöntä vetää esiin kontrolleja mutkistamaan. Toimintakontrollien hankaluus itse asiassa kannustaa pysymään piilossa, joskaan sitä ei voi lukea hyväksi syyksi.

Pelin parhaimpiin puoliin lukeutuu äänimaailma, joka on upea kuin sarjassa yleensä. Vienot, tyylikkäät äänimaailmat hivelevät korvia ja ovat aina istuvia parhaillaan käynnissä oleviin pelitilanteisiin. Toisaalta aseet tarjoavat myös jykevämpiä äänitehosteita, ja tehoäly osaa jäljittää poikkeuksellisia äänilähteitä aina Fisherin askeleista lähtien. Harmittavasti tekoälyn ohjelmoinnissa ei ole muutoin onnistuttu, vaan viholliset lankeavat halpoihin ansoihin eivätkä tunnu aidosti vaaralliselta vastavoimalta.

Kokonaisuutena Splinter Cell 3D jää vain varjoksi isoveljiensä mahtavuudesta. Peli tuntuu siltä, ettei se istu mukavasti Nintendo 3DS:lle. Osittain ongelmana voi olla se, ettei sarjaa ole lähtökohtaisesti suunniteltu käsikonsoleille. Pidin suuresti Splinter Cell: Convictionista, mutta sarjan uusimmasta osasta ei löydy Ubisoftin lupaamaa täydellistä stereoskooppista hiippailukokemusta.