South of Midnight on mahtavasti jotain uutta niille, jotka haluavat seikkailla.

Pelillä We Happy Few Kanadassa majaansa pitävä Compulsion Games näytti kykynsä luoda pelimaailmoja, jotka ovat sekä erilaisia että odottamattomia. Kun Microsoft Gamingin iso pomo Phil Spencer sanoi muutama vuosi sitten, että Compulsionin tuleva peli oli se, jota hän itse henkilökohtaisesti eniten odotti Xbox Game Studiosin peleistä, näin moni tuli uteliaaksi. Minä myös.

Kun julkistus tehtiin vuonna 2023 niin selvisi, että peli oli nimeltään South of Midnight. Kyseessä on fantasiamainen tulkinta Yhdysvaltain etelästä, ja melkein heti olin myyty. Yhdysvaltain Syvä etelä on ollut minulle hyvin rakas menneet 20 vuotta, ja teen alueelle matkan vuosittain melkein joka vuosi. Koetin siis pitää itseni tyynenä, kun viimeinkin pääsin kokeilemaan South of Midnightia viime viikolla. Korkeat odotukset kun ovat yleensä se varmin tapa pettyä.

Melkein kahden tunnin testaamisen aikana, jonka kuluessa pääsin kolmanteen "chapteriin", pääsin pelaamaan Hazelina, ja katselemaan kuvitteellista versiota paikasta, joka tuo mieleen Louisianan. Mikä Hazelin osuus tässä kummallisessa maailmassa on, ei selvinnyt, mutta se on selvää, että etsinnässä on oma äiti - josta Hazel joutui eroon myrskyn aikana - seuraamalla kummitusta nimeltä Mahalia johtolankojen toivossa, ja tutkien vastapuhjenneita Weaver-kykyjä samaan aikaan. Hazelilla ei aluksi ole käytössä montaakaan keinoa, paitsi tuplahyppy ja ryntäys eli "dash".

Kuitenkin mukana on kolme taikamaista kykyä, jotka ovat suuresti hyödyksi taistoissa: kyky vetää pahis itseä kohti, työntää niitä unohtamatta weave-kykyä, joka on eräänlainen ansa. Mutta... kun seikkailu alkoi ennakkoistunnossa, oli edessä vain Hazel ja minä menossa seikkailuun. Metsä ja suomainen alue on elävä ja rikas, koskapa siellä on monipuolisesti villieläimiä. Moinen on kuitenkin vain koristetta, eikä vaikuta pelattavuuteen.

South of Midnight osoittautuu nopeasti enemmän tasoloikaksi ja pulmailupeliksi kuin mitä olisin odottanut. Kaikkialla on salaisuuksia löydettäväksi, mikä on tässä ennakkoversiossa lähinnä ylimääräisten kokemuspisteiden keräämistä Hazelille tyypillisen kykypuun keinoin. Nämä näkyvät pienenä sinisenä pilvenä, ja ovat usein piilossa piikkisten puskien takana, korkealla puiden latvoissa tai jonkun suon yksinäisessä nurkassa.

Mukana on aina selkeä värikoodi osoittamassa, mihin suuntaan voi edetä välttääkseen hyppäämisen alueille, joihin ei ole pääsyä. Kiipeilyosiot erityisesti muistuttavat 3D-tasoloikkaa, kun taas toiset osiot ovat enemmän kuin The Legend of Zelda: Breath of the Wildissa. Hiljalleen Hazel kehittää lisää kykyjä, ja pian hän voi jopa liitää ilmassa lyhyen ajan, ja juosta seinillä.

Olen keskittynyt South of Midnightin puhtaasti mekaanisiin puoliin, mikä ei tunnu lainkaan reilulta, sillä erittäin selvää on, että pelissä on kyse tunnelmasta, tunteista ja mielikuvituksesta. Ensimmäisistä Hazelin kompuroivista askeleista asti on selvää, että kyseessä on mitä kaunein seikkailu. Laajat metsät ja suoalueet on liioiteltu jopa satumaisiksi, ja tuntuvat samalla kauhistuttavilta, leikkisiltä ja upeilta. Kun syvän punainen illan aurinko näkyy kasvuston läpi, on pysähdyttävä moneen kertaan sitä ihastelemaan.

Kun kohtaan rakennuksia ja rakennelmia, ovat ne yksinkertaisia suojia ja sen sellaisia, ja usein rakennettu puisista kehikoista. Näin cajunin, intiaanien, voodoon, mustien kulttuurin ja alueen kansansadut ovat kerääntyneet yhteen luoden maailman, jollaista en ole ennen videopelissä nähnyt. Lähin vertaus olisi vuoden 2003 Voodoo Vince... jos joku sitä muistaa. Kaikessa on vielä seurana musiikki, jossa on jazzia, bluegrassia ja countrya, ja näin pelikokemus nousee ihan uudelle tasolle.

Se vähä tarinasta, mitä pääsen nauttimaan, on lähinnä jättimäinen ja värikäs monni, joka on nähty trailerissakin, ja jonka nimi on Rhubarb. Pidän juonipaljastukset vähissä, mutta nopeasti tarina muuttuu uhkaavammaksi kuin miltä alussa näyttää. Ja pian on edessä oikein grande finale ennen kuin seikkailu alkaa uusissa korkeuksissa, ja sitten pelaamani demo jo päättyykin...

No missä ne taistot sitten ovat? Mitä nyt näin, ei South of Midnightissa ole ympäriinsä kulkevia vihollisia, jotka sitten hyökkäisivät pelaajan kimppuun. Pahikset ovat selvästi määritellyillä alueilla, joten pelaajan pitäisi voida valita, onko valmis ottamaan niistä mittaa vai ei. Taistot ovat lisäksi aidatulla alueella, joten kun tappelu alkaa, on se käytävä loppuun.

Hazelilla on tavallinen lyönti, ja sen ohella kolme taikaista kykyä, kuten aiemmin mainitsin. Olematta vallankumouksellinen on käytössä kaikki ne keinot, joita voisi odottaakin aina hyökkäysten väistämisestä (ja jos ajoittaa oikein, pahis ottaa hieman vahinkoa, jos valitsee sellaisen keinon kykypuusta), hyökkäysyhdistelmien suorittamisesta, pahiksien työntämisestä ja sitten kiskomisesta ne liikkumattomaksi tekemällä lyhyeksi ajaksi vahingon maksimoimiseksi. Sitten voi suorittaa "untanglen" jokaiselle voitetulle pahikselle hieman oman terveyden palauttamiseksi, ja kaikki taistelut, joihin otin itse osaa, tarjosivat myös yhden tujauksen palauttaa omaa terveyttä takaisin.

Pahikset ovat tyylikkäästi suunniteltuja, ja kauhistavia painajaismaisia olentoja, joita on sekä punaisia että mustia. Nämä eivät ole kovinkaan vaikeita päihittää, mutta kovemmilla vaikeustasoilla jo ovatkin, jos sellaista haastetta haluaa. Mitä nyt ymmärsin, sen perusteella mitä Hazelina pääsin olemaan, ei South of Midnight ole taistoja painottava peli, vaan enemmän ajatuksena on ratkoa pulmia, seikkailla, perehtyä tarinaan ja katsella kauniita etelän maisemia, missä taistot ovat ennen kaikkea luomassa jännitystä ja vaihtelua.

Mielikuvani South of Midnightista on suosiollinen, ja ymmärrän Phil Spencerin odotuksen. Kyseessä on jotain ihan erilaista. Seikkailu niille, jotka haluavat yllättyä ja nähdä jotain uutta. Toki kykypuu vaikuttaa kovin pieneltä, ja taistelut saattavat olla itseään toistavia, mutta toisaalta pelin sanotaan olevan 10-12 tuntia pitkä, joten sen enempää hahmonkehitys kuin pahiksien määrä ja laatukaan eivät ehdi muuttua tylsiksi ennen loppua. Korkeat toiveet ovat varma tapa pettyä, mutta peliä kokeilleena olen odottamassa kovasti sitä valmista peliä huhtikuussa.