Sisu esittää suomalaisen miehen ihanteen hyvinkin humoristisella tavalla

Vuoden 1944 Lappiin sijoittuva elokuva Sisu on erikoinen teos, ja sen tietävät tekijät itsekin. Siinä perinteinen länkkäri kohtaa niin Die Hardin kuin Rambonkin. Lopputuloksessa ei ole paikoin järjen hiventäkään, mutta aina katsominen on viihdyttävää. Samalla havainnollistuu, että suomalaisen miehen ihanne on varsin armoton.

Toisen maailmansodan veteraani Aatami Korpi (Jorma Tommila) on päättänyt lähteä Lappiin kultaa huuhtomaan. Neuvostoliiton kanssa sodat on sodittu, mutta nyt on vielä ajettava saksalaiset (tai siis natsit) ulos Suomen alueelta. Mahtavan kultaesiintymän löytänyt Korpi kohtaa pienen joukon natseja, jotka haluavat viedä hänen saaliinsa, ja toki tappaa miehen siinä sivussa. Härnättynä Korpi muuttuu Ramboksi Lapin erämaassa.

Sisu on tehty vakavalla mielellä, eivätkä henkilöhahmot edes hymyile elokuvassa. Siitä huolimatta tunnelma säilyy alusta loppuun saakka humoristisena, sillä tapahtumissa on harvoin järjen hiventäkään. Luoteja vinkuu, verta leviää pitkin tannerta ja irtoraajat lentävät ilmassa. Tarina on huomattavan yksinkertainen, mutta silti erittäin viihdyttävä. Kestoakin on vain puolitoista tuntia, mikä on tällaiselle rymistelylle oikea mitta.

Aatami Korpi on ehkä eräänlainen malliesimerkki siitä, millaisena suomalainen mies haluaisi itsensä nähdä. Ääntä ei päästetä, periksi ei anneta, itkua ei väännetä eikä tuleen makaamaan jäädä. Modernia henkeä Sisussa saadaan siitä, miten saksalaisten (tai siis natsien) vangiksi jääneet naiset laittavat ranttaliksi. Erilaisia aseita osataan käyttää sujuvasti, yhdessä toimia joukkona ja jopa panssarivaunua ajaa. Viimeistään tässä vaiheessa katsoja hekottelee suureen ääneen ymmärtäen, ettei elokuvaa ole tarkoitettu ryppyotsaisesti otettavaksi.

Elokuva lähtee kansainväliseen levitykseen, minkä vuoksi saksalaiset (tai siis natsit) puhuvat englantia. Tämä häiritsee jossain määrin alusta loppuun saakka, sillä tietenkin kielenä olisi pitänyt olla saksa.

Sisu on elokuva, joka on ehkä parhaimmillaan silloin, kun katsoja on ottanut muutaman "naukun" pohjille ennen alkutekstejä.