Sinister

Kauhuelokuvat onnistuvat hyvin harvoin. Suurin syy on tietenkin vaativassa katsojassa: kaikenlaista pätkää on ehtinyt nähdä, jolloin vaikuttavaan katsomiskokemukseen vaaditaan jo aika paljon. Sinister kuitenkin onnistuu olemaan aidosti pelottava. Loppuratkaisu ei ehkä aivan täysin tyydytä, ja keskivaiheen kaavamaisuus puuduttaa, mutta varsinkin lisämateriaalit huomioiden Sinister on onnistunut julkaisu.

Oikeista rikoksista kirjoittavalla Ellisonilla (Ethan Hawke) on tapana uppoutua aiheeseensa kunnolla. Mies haluaa muuttaa mahdollisimman lähelle tutkimaansa tapahtumapaikkaa, joten hän ostaa perheelleen pienen omakotitalon Pennsylvaniasta. Samaisen talon takapihalla hirtettiin kokonainen perhe, eikä niin herkullista tarinaa voi jättää huomiotta. Ajan kuluessa käy kuitenkin selväksi, että Ellison on työllään ajautunut liian lähelle aihepiiriään. Joka ainoa yö tapahtuu jotain kummallista, ja lopulta vuorokauden pimeä aika on suorastaan uhkaava kokemus.

Tämä elokuvan keskivaiheen ennustettavuus on ärsyttävää: ensin päivällä keskustellaan joko vaimon tai poliisin kanssa, ja yöllä sitten pelätään kolinaa ja askelten ääniä. Muuten tarinankerronta toimii hyvin. Loppuratkaisu on selkeä, joskaan ei välttämättä täysin tyydyttävä. Ohjaaja ei kuitenkaan sorru kauhuelokuvien helmasyntiin, jossa jätetään koko loppuratkaisun muovaaminen katsojan itsensä tehtäväksi.

Pelottava tunnelma rakennetaan pitkälti leikkausten ja musiikin yhteistyölle. Suurin osa säikähdyskohdista on ennustettavia, mutta ilahduttavan moni onnistuu aidosti aiheuttamaan väristyksiä. Kuvauksessa luotetaan paljon valon ja varjon leikkiin, ja ratkaisu on onnistunut: pelottavaa on juuri se, mitä ei näe. Vaikka käsitelty aihe on hyvinkin brutaali, ei väkivallalla mässäillä. Ohjaaja Scott Derrickson uskaltaa luottaa omaan osaamiseensa niin paljon, ettei missään vaiheessa sorru halpoihin verta ja suolenpätkiä -pelotteluun. Hitchcockin Psykoa on siis ilmeisesti katseltu huolellisesti. Mutta mikäpä siinä: jos kopioi niin miksei kopioisi suoraan mestarilta?

Lisämateriaalit ovat niukkoja, mutta sitäkin onnistuneempia. Kaksi lyhyttä dokumenttia johdattaa katsojan elokuvan innoituksena toimineeseen oikeaan perhemurhaan Yhdysvalloissa vuonna 1912, ja toinen kertoo rikoskirjailijoista hieman pintaa syvemmältä. Periaatteessa ajatus tutkijasta, jonka "keissi" muuttuu liian henkilökohtaiseksi, on kulunut ja elokuvissa paljon käytetty. Siitä huolimatta Sinister onnistuu tuomaan asetelman tuoreen tuntuisesti esille. Tässä taitaa olla Psykon lisäksi ainoa tuntemani hyvä kauhuelokuva, jonka ikäraja ei ole 18. Hieno todiste siitä, ettei toimivaan pelotteluun tarvita valtavaa verimäärää.