Silent Hill 2 Remake jakaa taas mielipiteitä

Silent Hill 2 on monille niitä parhaita esimerkkejä vuorovaikutteisesta kauhusta, ja vielä nykyäänkin sitä pidetään lajityypin jättiläisenä, joka oli vuosien ajan tiennäyttäjä. Peli julkaistiin Playstation 2:lle vuonna 2001. Olin tuolloin vain 9-vuotias, joten en ollut riittävän kovaa tekoa pelatakseni kovia kauhupelejä ennen kuin vasta yli 20-vuotiaana. En siis koskaan pelannut alkuperäistä Silent Hill 2 -peliä.

Toisin sanoen tämä arvio tarkastelee Silent Hill 2:hta modernina kauhupelinä ja sitä, onko se riittävä juhlistamaan paitsi alkuperäistä, myös olemaan moderni, toimiva ja oma itsenäinen työnsä meille, jotka vain pitävät kauhupeleistä.

Aluksi on sanottava, että Bloober Team on panostanut kunnolla. Joitakin kiikkeriä liikeanimaatioita lukuun ottamatta Silent Hill 2 Remake on teknisesti hiottu pelikokemus. Testaamisen puolivälissä linjoille saapui päivitys, joka poisti ne loputkin tekniset ongelmat. Sen jälkeen pelaaminen oli hyvinkin sujuvaa katsellen kaunista ja hiottua grafiikkaa. Tarjolla on sitä Blooberin parasta ulkoisesti. Muutamassa paikassa taiteellinen valinta pistää silmään, kuten jokseenkin kummallinen musiikkivalinta muuten niin painostavissa välivideoissa, mutta voi hyvinkin olla, että Bloober Team on vain sen alkuperäisen pelin vankina.

Silent Hill 2 Remake on suurimmaksi osaksi kaunis katsella, ja ääninäyttely on enemmän kuin tyydyttävää melkein jokaisessa kohtauksessa. Sanottu asia ei aina tee vaikutusta, mutta Bloober Team näyttää pysyneen hyvin uskollisena lähdemateriaalille. Vaikka rytmityksen vuoksi joitakin osia on muokattu, muuten suurin piirtein koko juoni näyttää innoittuneen kunnolla siitä vuoden 2001 tarinasta. Se on hyvä ja huono asia, jos alkuperäisessä Silent Hill 2 -pelissä oli osia, jotka eivät niin tehneet vaikutusta, mutta siitä lisää myöhemmin. Kokonaisuutena peli on silti hyvin pantu kasaan. Se on selvä.

Silent Hill 2:n keskiössä on James Sunderland, joka saa kirjeen edesmenneeltä vaimoltaan Marylta. Hän hävisi taistelun vakavaa sairautta vastaan kolme vuotta aikaisemmin. Arvoituksellisessa kirjeessä Mary houkuttelee Sunderlandin Silent Hilliin, jossa pari joskus vietti lomaa. Toiveenaan tavata Mary jollakin tavalla elossa Sunderland matkaa Silent Hilliin astuen sumun sisään. Edessä on painajaismainen paikka, josta melkein kaikki asukkaat ovat poissa, hirviöitä laahustaa kaduilla ja odottaa pimeässä myös se kuuluisa Pyramid Head.

Siinä missä alkuperäinen Silent Hill teki varsin alussa selväksi, että Silent Hill on fyysinen paikka, joka siis noudattaa jonkinlaista sisäistä logiikkaa, ja jossa henkilöhahmot reagoivat ulkoiseen uhkaan. Silent Hill 2 on puolestaan enemmän sisäänpäin katsova, henkilökohtainen ja vertauskuvallinen tarinassaan, ja tämä saattaa jakaa pelaajien mielipiteitä. Minulle ajan kanssa oli koko ajan luonnottomampaa, että tapahtumapaikka on itse asiassa vain tekosyy laittaa Sunderland kohtaamaan sisäisiä demonejaan. Jopa fyysiset hirviöt muuttuvat enemmän vertauskuvallisiksi kuin... no hirviöiksi. Pelin edistyessä painopiste on koko ajan vähemmän fyysisessä paikassa ja siellä tapahtuvissa kauheuksissa. Tämä mahdollistaisi paneutumisen siihen, miksi asiat ovat niin kuin ovat. Sen sijaan peli keskittyy itseensä jonkinlaisena unenomaisena kavalkadina, jossa yksi selittämätön tilanne korvataan toisella yrittäen viestittää pelaajalle jotain isompaa sen sijaan, että vain laitettaisiin pakenemaan pahasta paikasta. Tämä on katsottava rohkeaksi vedoksi, ja pelillä on asiaa yhdestä jos toisestakin vakavasta aiheesta, ja tämä toimii ihan hyvin metafyysisen ja kauhistelevan kanssa. Mutta ajaako se pelaajaa eteenpäin? Sitä epäilen, ja paljastamatta tapahtumia tai jäämättä liiaksi kritisoimaan Silent Hill 2:n keskeisiä teemoja sanon, ettei se minulle toiminut. Kun Silent Hill 2 Remakessa koitti 16. tunti, en enää ollut kiinnostunut Sunderlandin kohtalosta, niistä, jotka hän matkan varrella kohtaa tai kokenut tarvetta jatkaa kaupungin värikkään menneisyyden selvittämistä. Kaikki tuntui liian merkityksettömältä, vähän kuin heräisi todeten, että kaikki olikin "vain unta". Siltä Silent Hill 2:n pelaaminen tuntuu. Se on vain unta, ja koska se on vain unta, puuttuvat siitä alku, keskikohta ja loppu.

Jos taas on vertauskuvallisen tarinankerronnan ystävä, tarjoavat nämä jokseenkin syvälliset teemat jotain sellaista, mitä harvemmin ison budjetin peleissä näkee. Minun näkökulmastani peli menettää jotain olennaista eksyessään tällaisille poluille. Se menettää yhteyden, joka tekee Silent Hillistä niin erityisen.

Toisaalta kaikki edellä mainittu johtuu alkuperäisestä pelistä, jota monet edelleen suosivat ja kovasti kunnioittavat. Siksi on varmaankin mahdollista ohittaa se keskeinen tarina, ja vain nauttia uusiksi tehdystä pelistä, joka todellakin saa Silent Hill 2:n näyttämään modernilta ja mekaanisesti tiukalta.

On silti sanottava, että vaikka Bloober Team on tehnyt työnsä, siitä huolimatta tiukemmin ohjattu ja käytännöllinen pelattavuus olisi kaivannut enemmän optimointia. Taistelumekaniikka ei ole läheskään niin huonoa kuin alkuperäinen "Combat Trailer" aikoinaan esitti. Kun löytää tuliaseita, on edessä ihan pätevää pelattavuutta, joka korvaa varsin kankeat lyömäasein tehtävät liikeanimaatiot. Tämä ei tosin auta pomotaistoissa, jotka eivät ole pelottavia kohtaamisia jännittävän peliosion päätteeksi. Ne ovat tylsiä ja epätäydellisiä "lihasäkkejä" ilman persoonaa tai syytä.

Kaiken kaikkiaan mukana on liian vähän erilaisia vihollistyyppejä oikeuttamaan yli 16-tuntisen peliajan. Ajoittain jopa se kaikkialla oleva uhka on poissa. Muutama pahis on toki älykäs ryömiessään seinällä tai yrittäessään naamioitua hyökätäkseen takaapäin, mutta suurin osa tulee tutuksi jo muutaman pelitunnin jälkeen, eikä uusia juuri ole tiedossa. Onneksi pelin pulmat ovat varsin nerokkaita, ja niiden ratkaiseminen vaiheissa on aina tyydyttävää, olkoonkin ettei peli tässäkään keksi sitä pyörää uudestaan.

On ollut nautinto kokea yksi moderni klassikko ja lajityypin kantaisä, sillä Bloober Teamin työ on hyvää. Se ei kuitenkaan muuta sitä, että Silent Hill 2:n perusta tuntuu huojuvalta. Pelaajan eläytyminen ja nautinto ovat kiinni siitä, miten paljon antaa anteeksi liian ohueksi muuttuvalle tarinalle juonen edetessä. Silti tässä on epäilemättä kumarrus alkuperäisen suuntaan, ja kunnioitustakin vielä.