Sifu

Alan jättiläisten, kuten Tekkenin ja Dead or Aliven, nuollessa haavojaan jo useamman vuoden ovat taistelupelit olleet hieman poissa kuvioista viime aikoina. Indiejengi Sloclap pyyhkäisee hiljaisuudelta jalat alta uudella tarinavetoisella pieksupelillään Sifu. Viime vuoden julkaisusta myöhästynyt peli iskee uutta mielenkiintoista ominaisuutta katutappeluun.

Nuori kung-fu-oppilas näkee mestarinsa kuolevan yllättävässä hyökkäyksessä. Yksin jäävä oppilas käyttää nuoruusvuotensa syyllisten jäljittämiseen ja taistelutaitojensa hiomiseen. 20 vuoden ikään tullessa hän on valmis aloittamaan verellä kyllästetyn kostonkierteensä edesmenneen mestarinsa nimissä.

Sifussa hahmolla liikutaan pitkin erilaisia alueita ja tarjoillaan tossua pahiksille kolmannen persoonan perspektiivistä. Vastaan tulee tusinavihollisten lisäksi välipomoja kuin liukuhihnalta matkalla alueen lopputaistoihin. Tattiliikkumisen ohella pelaaja voi käskyttää hahmoa tekemään nopean pikkuiskun tai hitaamman raskaan lyönnin. Hahmo voi myös juosta, väistää, torjua ja keskittää itsensä erikoishyökkäykseen. Käskyjä yhdistämällä, aseita käyttäen ja uusia liikkeitä oppimalla kuoriutuu todellinen kung-fun mestari, jolla riittää liikkeitä pitämään pelaajan kädet kiireisenä ohjaimella.

Lukuisista liikesarjoista ja tavoista kukistaa vihollinen johtuu, että Sifu on ytimeltään tappelupeli. Onkin harmi huomata, etteivät tappelut tunnu pelissä kuin osittain hyvältä. Osa hahmon tekemistä liikkeistä ovat varsin ilmavia ja kuin tyhjään hosumista. Suojaus jää myös hieman tulkinnanvaraiseksi, kun liian usein vihollisten iskut tuntuvat tulevan suoraan läpi torjuntayrityksistä huolimatta. Toisaalta silloin kun taistelu toimii, on meno erittäin napakkaa, ja dynaamisen kameran ansiosta kuin suoraan kunnon kung-fu-elokuvasta. Tuntuukin osittain, että Sloclap on ahneuksissaan tehnyt liiallista sisältöä laadun kustannuksella.

Pelin mielenkiintoisena koukkuina toimii hahmon mukanaan kuljettama taikakoru, joka nostaa kuolettavan iskun saaneen hahmon takaisin taistoon. Ihmepelastus ei kuitenkaan tule ilman hintaa, sillä jokaisen henkiin heräämisen myötä hahmon ikä nousee. Kerralla nousevien vuosien määrä perustuu erilliseen kallolukuun, johon voi vaikuttaa omien pelaajalahjojen avulla. Taikakorussa ei ole taikaa ylösnousemukseen kuin tietyn verran ennen lopullista Tuonelan retkeä. Lukuisista eri suorituksista huolimatta hahmoni kohtasi lopullisen tappion aina 73-vuotiaana. Vanhenemisen myötä voimat karttuvat, mutta energiamäärät laskevat, joten meno vaikeutuu. Pelaaja voi myös hyödyntää taistelussa keräämiään pisteitä avatakseen erikoisliikkeitä taistelutaitojensa parantamiseksi. Mielenkiintoisesta ideasta huolimatta silmissä vanheneminen on loppujen lopuksi pelkkä visuaalinen kikka, sillä kuoleman sijaan pelaaja voisi yhtä hyvin tulla vain lyödyksi maahan ja nousta sieltä tahdon voimalla entistä vahvempana mutta heikompikuntoisena. Joka tapauksessa Sifu ansaitsee arvostusta yrityksestä keksiä jotain omaperäistä.

Niinkin potentiaalista kuin pelin tarjoama toiminta on, rampautuu se lopulta liian jyrkkään vaikeustasoon. Luonnollisesti hetki menee ymmärtääkseen pelimekaniikat ja hyödyntää niitä monipuolisen tehokkaasti, mutta kun kymmenien yrityskertojen jälkeenkään ei selviä edes ensimmäisestä kokonaisesta kentästä, on jokin pielessä. Optimoinnin ja opiskelun myötä pääsin nuorena aikuisena ensimmäiseen pomotaistoon asti, mutta silti tämä vastus hakkasi minut hautaan vanhana käppänänä kerta toisensa jälkeen. Kuollessa joutuu koko kentän alkuun uudestaan ja raivaamaan samaista tietä useiden kymmenien minuuttien edestä taas pomon tapettavaksi, ja näin omatkin aivosolut vanhenevat liikaa. Joko olen oikeasti jo liian vanhatällaiselle pelille, tai sitten Sifu pyrkii keräämään jonkinlaista kulttimainetta vaikeudellaan Souls-pelisarjan tyyliin. Joka tapauksessa harmitus on suuri, sillä olisin niin mielelläni seurannut pelin kiehtovaa kostotarinaa. Sloclap lupailee, että peli saa ennen julkaisua vielä päivityksen, jonka pitäisi bugien korjauksen ohella hioa pomojen vaikeustasoa helpommaksi.

Graafiikkansa puolesta peli onnistuu vangitsemaan onnistuneesti tunnelmallisen sarjakuvailmeen. Huoliteltua ulkoasua tyylitellään maltillisella väripaletilla luoden selkeitä mutta näyttäviä alueita. Kentät on koristeltu uskottavalla määrällä yksityiskohtia, joista positiivisesti osan voi jopa hajottaa. Hahmoissa on persoonallista ilmettä ja animaatiot taipuvat hyvin monipuolisiin taisteluliikkeisiin, joita tehostaa hienosti toteutettu dynaaminen kamera. Pelattavan hahmon kävely on kuitenkin jokseenkin jäykän oloista. Playstation 5 pyörittää turpakäräjiä sulavasti, eivätkä lataustauotkaan tule tappelun tielle.

Pelin äänimaailmassa on itämaisen taistelun nostattavaa tunnelmaa. Nyrkit ja tossut mätkähtävät sopivan korostetusti osuessaan, ja kohteiden voihkaisut istuvat hyvin saatuun vahinkoon. Hajoavat tavarat kolisevat ja pullot kilahtelevat niin kuin pitääkin. Keskusteluissa on sopivaa karikatyyrimäistä otetta myydäkseen kung-fu-elokuvamaisen tunnelman. Aasialaistyylinen rummuttelumusiikki viimeistelee juuri oikein tunnelmallisen taisteluseikkailun asenteen.

Sifu on laadukas ja omaperäinen lääke tappelupelien hetkellisen tyhjiön jättämään kaipuuseen. Tarinavetoinen seikkailu antaa mätkimiselle merkitystä, ja tekninen toteutus luo oivaa tunnelmaa siivittämään pahisten pyörityksessä. Metatason heijastelu hahmon vanhenemisesta silmissä on osuvampi kuin mitä tekijät ehkä alun perin ajattelivatkaan. Lähinnä pomotaistoissa näkyvä epäreilu vaikeustaso kampittaa muuten soljuvaa nujakointia jättäen kokonaisuudesta verenmaun suuhun saaden vielä kyseenalaistamaan omat pelilliset kyvyt. Tästäkin huolimatta Sifu on piristävä indiepeli, joka ansaitsee tulla testatuksi.