The Mist (Netflix), 1. kausi

Syksyllä 2017 ensi-iltansa sai kymmeneen jaksoon jaettu sarja The Mist, joka perustuu Stephen Kingin kirjoittamaan tarinaan. Kyseessä on ilmeisesti sama tarina kuin vuoden 2007 elokuva The Mist. En ole vielä(kään) lukenut pohjalla olevaa alkuperäistä tarinaa, joten en osaa sanoa, missä määrin kirjallinen esitys eroaa sovituksistaan. Joka tapauksessa tämä sarjaksi sovitettu versio etenee johdonmukaisesti henkilöhahmoihin painottuen, ja lopputuloksena on hyvää viihdettä sen aikaa kuin sitä kestää.

Yhdysvaltain Mainen osavaltiossa sijaitseva pikkukaupunki joutuu oudon ilmiön kohteeksi. Vuorilta laskeutuu sankka hernerokkasumu, jonka mukana kulkeutuu myös jotain tappavaa ja hallusinaatioita aiheuttavaa. Tämä eristää ihmiset vajaaksi viikoksi juuri sinne, missä he sattuvat sillä hetkellä olemaan: ostoskeskukseen, sairaalaan, kirkkoon. Näin muodostuu erillisiä ihmisyhteisöjä, jotka alkavat ajan kuluessa reagoimaan vallitsevaan kriisitilanteeseen eri tavoin. Kingin tarinoille ominaiseen tyyliin pieleen alkaa mennä (ja pahasti). Sitä paitsi se suurin uhka tulee yleensä toisten ihmisten taholta eikä suinkaan sieltä sankasta sumusta.

Kuten jo mainitsin, keskeistä sarjassa ovat sen erilaiset henkilöhahmot. Jokaisella on oma henkilöhistoriansa, joka sitten pulpahtelee esiin tavalla ja toisella sotkien soppaa entisestään. Yhteinen nimittäjä on, että varsin harva onnistuu säilyttämään kylmäpäisyytensä pitkittyvässä kriisissä. Minun on kuitenkin vaikea uskoa, että erilliset ihmisyhteisöt ajautuisivat väkivaltaiseen kaaokseen alle viikossa. Olkoonkin, että ruoasta tulee ennen pitkää pulaa, ja epätietoisuus tulevaisuudesta nakertaa takaraivossa. Tässä mielessä The Mist muistuttaa paljon tiiliskiviromaania Kuvun alla (Under the Dome).

Sarja etenee varsin kaavamaisesti, joka on katsottava onnistuneeksi ratkaisuksi. Tämä nimittäin helpottaa tapahtumien seuraamista, sillä varsinkin alussa päähenkilöt ovat hyvinkin erillään kuka missäkin päin pikkukaupunkia. Tekninen toteutus on kautta linjan riittävän hyvää. Harmahtava hernerokkasumu on ilmeisesti johtanut siihen, että hyvää jälkeä on saatu aikaan varsin rajallisesta budjetista huolimatta. Myös rytmitys on onnistunut, sillä missään vaiheessa ei muodostu tunnetta, että tapahtumat jäisivät paikoilleen laahaamaan, tai että juoni kiiruhtaisi eteenpäin liian vauhdikkaasti.

Sarja sisältää ilmeisesti myös amerikkalaiselle yleisölle suunnatun sosiaalisen viestin, joka kuitenkin pohjoismaisen katsojan näkökulmasta ei ole kovinkaan tehokas. Tarinan sankariksi nouseva Kevin Copeland (Morgan Spector) on ottanut vaimokseen nuoruudessaan niin sanottua vapaamielistä elämää viettäneen Even (Alyssa Sutherland) tietoisena tämän maineesta kyläyhteisön silmissä. Pisteenä iin päällä mies tietää, ettei ole pariskunnalle syntyvän lapsen (Gus Birney) oikea isä. Edellä mainittu kuvio on keskeinen teema, joka nousee kymmenen jakson kuluessa lukuisia kertoja esiin. Vastaavia esimerkkejä on muitakin, mutta tämä on se kaikkein selkein. Kuten jo mainitsin, yksittäisen henkilöhahmon nuoruuden moraalin nostaminen kepinnokkaan tuntuu pohjoismaisesta katsojasta oudolta. Mutta ehkäpä amerikkalainen yleisö kokee sarjan esittämän kannanoton eri tavalla.

Loppuratkaisu tuo mieleen The Walking Dead -sarjan ensimmäisen kauden. Käsillä ollut välitön juonikuvio saavuttaa rytinällä ratkaisunsa, mutta se suuri nimittäjä jää selvittämättä. Toisen kauden aloitus pohjustetaan valmiiksi, mutta sitä ei koskaan tehty. Näin ollen The Mist -sarjasta on nautittava tietoisena siitä, ettei kaiken kattavaa lopullista selitystä saada. Tarina kantaa silti hyvin loppuun saakka ennen kaikkea henkilöhahmojensa ansiosta.