Seitsemän psykopaattia

Aloitteleville kirjoittajille annetaan yleensä aina yksi selkeä neuvo, joka on olla koskaan kirjoittamatta tarinaa siitä kuinka vaikeaa kirjoittaminen on. Moni on myöhemmin urallaan poikennut tästä neuvosta onnistuneesti, mutta Martin McDonagh osoittaa ettei kokemus välttämättä tee tästä turvallista valintaa.

Seitsemässä psykopaatissa Colin Farrell esittää käsikirjoittajaa, joka työstää kovin hitaasti käsikirjoitusta elokuvaan Seitsemän psykopaattia. Metatasoille päästään siis jo heti alusta alkaen. Tämä eri tasoilla leikkiminen jatkuu koko rainan ajan, kun siinä esiintyvät hahmot kertovat tarinoita, jotka osoittautuvat vaihtelevan tosiksi.

Elokuvan rakenne onkin pullollaan pieniä irtonaisia kohtauksia, joissa pääjuonesta hypätään jonnekin aivan muualle. Parhaassa tapauksessa näistä muodostuisi lopuksi nokkela kokonaisuus, mutta tällä kertaa käteen jääkin vain sirpaleinen pieni tarina, jota on lihotettu elokuvan mittaan.

Itseasiassa Seitsemän psykopaattia muistuttaa minua hieman Tarantinon tuotannosta, jossa juoni jää ajoittain sivuseikaksi, hahmojen vallatessa elokuvan omaksi estradikseen. Tässäkin tapauksessa omalaatuinen hahmogalleria käyttää pitkiä pätkiä keskinäiseen höpöttämiseen, mutta dialogi ei yllä missään vaiheessa Tarantinon tasolle.

Tämä on kovin harmillista, koska leffaan on palkattu tiukkoja nimiä, kuten Christopher Walken, Woody Harrelson sekä itse Tom Waits. Etenkin Walken saa aina hymyn naamalle, mutta nämä ovat pieniä valopilkkuja muuten sekaiseksi jäävässä kokonaisuudessa.

Seitsemän psykopaattia on elokuva joka tietää olevansa elokuva, ja se kikkailee tällä itsetietoisuudella alusta loppuun saakka. Paperilla tämä saattoi vielä toimia, mutta ruudulla vaikutelma ei ole erityisen vetoava.