Scream VI viihdyttää tutuista elkeistä huolimatta

Scream-elokuvat ovat aina olleet kulloisenkin aikakauden sosiaalisen todellisuuden tulkkeja, ja sama linja jatkuu myös kuudennessa elokuvassa. Aiheina ovat ylisukupolviset elokuvasarjat ja Yhdysvaltain identiteettipolitiikka. Ja tässä on se iso ongelma kauhuelokuvan näkökulmasta: tarina on täysin ennalta arvattavissa ensiminuuteista lähtien.

Amerikkalaiset ovat kulttuurisesti ajaneet itsensä sellaiseen nurkkaan, jossa ainoastaan valkoiset voidaan esittää pahiksina. Näin ollen katsoja tietää välittömästi, että tarinan pahis on valkoihoinen mies, ja mahdollisesti myös tietyin ehdoin valkoihoinen (vahva) nainen. Toinen ajankuvan merkki on, ettei mukana ole yhtäkään vahvaa mieshahmoa, ja toisaalta tarinan sankarit ovat kaikki naisia. Jos kuitenkin pystyy unohtamaan nykyaikaa peilaavan totaalisen ennalta-arvattavuuden, on luvassa kahden tunnin ajan mukavaa viihdettä.

Edellisten elokuvien murha-aalloista selvinneet Samantha Carpenter (Melissa Barrera) ja Tara Carpenter (Jenna Ortega) ovat muuttaneet New Yorkiin opiskelemaan. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää, ja murhat alkavat taas. Ja koska kyse on pitkäaikaisesta elokuvasarjasta, ei kukaan ole turvassa. Siksi Gale Weathersin eli Courteney Coxin kohtaloa huomaa hieman jännittävänsä.

Vaikka tarina onkin hyvin tuttu monin osin, pelastaa toteutus paljon. Kaikki näyttelijät tekevät työnsä hyvin, ja toimintakohtauksiin on onnistuttu saamaan aitoa uhkan tuntua. Musiikkiin ei kiinnitä edes huomiota, koska se istuu osaksi käsillä olevaa tilannetta täydellisesti. Runsaat lähikuvat ja veren roiskuminen vievät katsojan lähelle tapahtumia. Pitkän elokuvasarjan varrella hankitut opit ovat siis olleet tekijöillä täysimääräisesti käytössä, ja se näkyy hyvällä tavalla.

Tunnelma laskee muutamassa otoksessa, kun katsoja huomaa puukotuksen menevän selvästi ohi muhevasta äänitehosteesta huolimatta, tai kun näyttelijä huitoo pidellen kädessään pelkkää kahvaa ilman teräosaa. Epäuskottavan puolelle lipsahdetaan silloin, kun useita kertoja vatsaan puukotetut pystyvät melkein ongelmitta liikkumaan ja kiipeilemään.

Loppuratkaisu on lähes täysin sellainen kuin odottaa saattoi ensiminuuteista alkaen. Toisaalta voi miettiä, onko Scream VI kenties eräänlainen hiljainen protesti: tällaisia elokuvia nyt sitten saadaan, kun identiteettipolitiikka sanelee roolivalinnat. Valkoisia henkilöhahmoja ei edes ole kuin muutama, mikä helpottaa merkittävästi pahiksen henkilöllisyyden selvittämistä jo kauan ennen varsinaista paljastusta.

Scream VI jatkaa ansiokkaasti pitkäikäistä elokuvasarjaa. Jostain syystä nämä leffat jaksavat viihdyttää vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, joten eiköhän jatkoa saada vastaisuudessakin. Scream nauttii omissani kirjoissani erityisasemaa sen vuoksi, että näin sen ensimmäisen elokuvan elämäni ensimmäisten treffien viihteenä. Tytön kanssa ei jatkoa tullut, mutta elokuvan osalta senkin edestä.