Kuljin taannoin Norrtäljessä sijaitsevan maineikkaan Spel & Såntin ohi. Aivan loistava vedonlyöntiliike, josta en koskaan onnistu menemään sisään ja ulos tyhjin käsin. Tällä kertaa olin etsimässä Mega Mania: Wily Warsia Mega Drivelle, josta heillä oli jostain syystä ylellinen uusintapainos todella hyvään hintaan.

Mutta... kaupan tiskillä lojui myös Video Game Magazine. Lehti, jota olen nähnyt vilahtavan netissä, mutta johon en ole aiemmin törmännyt. Sitä kuvataan fanzineksi, ja se on hieman pienemmässä (fyysisessä) muodossa, ja siinä keskitytään selvästi retroan, ja uusimmassa numerossa kilpikonnapelit ovat valikossa. Päätin tietenkin hankkia tämän numeron ja olen istunut ja lukenut sitä illan mittaan - ja tajunnut, että olen todella kaivannut ruotsinkielisten pelien lukemista.

Rakastan tietysti pelilehtiä yleensä (via on jopa tehty yksi täällä Gamereactorissa monien, pitkien hienojen vuosien ajan - aikakausi, jota usein kaipaan) ja ostan säännöllisesti muun muassa Retro Gameria. Mutta... Kuten sanoin, sillä on jotain tekemistä ruotsalaisen pelilehden kanssa. Siitä tulee vähän tutumpi, ihmisillä on vähän koordinoidumpi historia ja kieli ei ole aivan niin puskista kuin ulkomailla.

Numero on täynnä nostalgista luettavaa, joten onneksi en ole vielä lopettanut, mutta jos haluat kotoisaa pelilukemista paperilla ennen pitkää juna- tai lentomatkaa (tai vain chillaillaa viltin alla lukulampun kanssa lepotuolissa), niin älä jätä Video Game Magazinea väliin.

<bild>

Tämä jätti minut haluamaan lisää. Odotan jo innolla seuraavaa numeroa.

Vuosien varrella videopelien filmatisoinnit ovat olleet kauhean halveksittu käsite. Hyvästä syystä, sillä suurin osa niistä on ollut silkkaa paskaa, jossa elokuvantekijät eivät ole pitäneet pelejä oikeastaan kunnossa ja yrittäneet lisätä konseptiin oman twistinsa. Tämä on johtanut siihen, että elokuvat kuten Super Mario Bros, Wing Commander, Alone in the Dark (2005) ja muut muistuttavat vain hämärästi alkuperäistä ja hajuavat jääkiekon nivusille.

Viime vuosina asiat ovat onneksi alkaneet heilahtaa ja nykyään tehdään hyviä pelimalleista tehtyjä elokuvia ja tv-sarjoja, joissa perusaineiston kunnioittaminen usein läpäisee projektin. Katsokaa esimerkiksi Fallout-sarjaa tai Super Mario -elokuvaa, jotka molemmat ovat puhtaita rakkaudentunnustuksia alkuperäiselle, kun taas Halo-sarja sai sen sijaan Master Chiefin, joka oli maagisesti sidottu renkaisiin ja joka oli yhtä lailla poika, jolla oli kyseenalainen hiusleikkaus, joka ei kiinnostanut ketään (siitä, että hän otti kypärän pois, en välitä, hänen kasvonsa eivät ole koskaan olleet salaisuus - en kuitenkaan ole yhtä vakuuttunut siitä, että hän näytti persettään).

Mutta... On jotain, joka on ollut vielä huonompi kuin näytelmäelokuvasovitukset, ja se on anime-elokuvasovitukset. Ultra-klassikot kuten Dragon Ball, Death Note, Fist of the North Star ja Cowboy Bebop ovat kaikki muuttuneet parhaimmillaan keskinkertaisiksi surkuhupaisuuksiksi - pahimmillaan joksikin paljon pahemmaksi. Onneksi tuntuu, että tuuli on kääntymässä täälläkin.

Viime vuosina sellaisia juttuja kuin Parasyte: The Grey, City Hunter ja Yu Yu Hakusho ovat ilmestyneet ja tarjonneet oikeasti todella mukavaa viihdettä. Ja sitten on tietysti One Piece (lupaan, että se on spoileriton).

Olen täysin lamaantunut siitä, miten hyvä sarja on. Casting on täysin kohdallaan, samoin ympäristöt ja tulkinta/valinta animesta on täydellinen. Sen sijaan, että yritettäisiin sävyttää jotain ja tehdä suunnittelusta uskottavampaa, se on ladattu juuri sillä mitä anime tarjoaa - ja se pitää vain hyväksyä ja mennä sen mukaan. Se tekee tästä tällaista tv-sarjaa en ole ennen nähnyt.

Iñaki Godoy on todella Monkey D. Luffy läpikotaisin, Mackenyu on enemmän Zoroa esikuvansa, Taz Skylar todella naulaa Sanjin, Emily Rudd on täydellinen Nami ja Jacob Gibson toimii hienosti Usoppina. Lisäksi haluan todella iskeä Charithra Chandranin puolesta keskiviikkona, tuntuu että hän melkeinpä päihittää muut puhtaassa näyttelemisessä.

Arvostelen koko kauden parin päivän päästä, ajattelin, mutta voin ainakin paljastaa, että olen itse asiassa jopa tyytyväisempi kuin Conny Andersson.

<bild>

Absoluuttisen mielettömän hyvä. Et voi lopettaa katsomista.

Usein kuulen ihmisten sanovan, että he kaipaavat sitä ja tätä peliä. Siinä ei tietenkään sinänsä ole mitään ihmeellistä ja voin tuntea itseni tässä. Totta kai vanhoja suosikkeja halutaan nähdä enemmän. Toivon edelleen toivon uutta klassikkoa Kid Icarusta, Trials-sarjan paluuta, jossa keskitytään paikalliseen moninpeliin mikrotransaktioiden sijaan, ja uutta ennätyksellistä Lemmingsia.

Minulla ei siis ole mitään ongelmaa sympatiseerata kaikkia, jotka kerjäävät ja pyytävät F-Zeron, Star Foxin, Parasite Evan ja Dino Crisisin tyylisiä nimikkeitä. Aivan liian monessa tapauksessa meitä ei kuitenkaan kuulla, koska julkaisijat pelkäävät, että se olisi aivan liian kallista.

Tuon argumentin toki ymmärrän. On helppo toivoa, että muut tekisivät asioita puolestani rahoillaan, mutta niin maailma toimii hyvin harvoin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kustantajat pelkäävät usein turhaan. Kun nautiskelin tieni läpi loistavan Shinobin: Art of Vengeancea viime vuonna (vakavasti, jos pidät ninjoista, toiminnasta ja metroidvanioista - niin sinun on pakko ostaa), huomasin useaan otteeseen, kuinka kiitollinen olen siitä, ettei siitä tullut "dark 'n gritty" ninjapeli realistisilla ja lyijypainotteisilla grafiikoilla.

Sen sijaan klassikoiden estetiikka säilytettiin, täydennettynä juuri sellaisella pelattavuudella, jota sarja tarvitsi. Ja tältä se mielestäni usein näyttää. Olemme pelaajia, haluamme hyviä pelejä. Kun pelisarjoista tehdään uudelleenkäynnistyksiä, jotka eivät pohjimmiltaan muistuta alkuperäistä kuin nimensä ja hieman yleisen lähtökohdan osalta - ei ole väliä, kuinka ylelliset grafiikat ovat, koska emme rakastuneet näihin tuotemerkkeihin alun perin sen takia.

F-Zeron tapauksessa Nintendo olisi mielestäni voinut helposti selvitä celshadad-räiskinnällä ja konseptilla vähemmän on enemmän. Star Fox on myös sama, sen pitäisi tuntua leikkisältä ja hauskalta, ei monimutkaisteta sitä, keskitytään pelattavuuteen hyvällä tarinalla ja hauskoilla pomotaisteluilla. Parasite Even ei myöskään tarvitse olla uusi Resident Evil, se voisi sen sijaan olla enemmän seikkailupeli, ja pienemmällä alueella. Luettelemistani vain Dino Crisisin pitäisi maksaa rahaa. Dinosaurukset vaativat budjettia .

Ja jos katsomme toiveitani, klassinen Kid Icarus olisi unelma kaksiulotteisena, jotta fiilis säilyisi. Trialsissa voivat skaalata niin paljon paskaa kuin haluavat, palata perusasioihin Excite Biken kaltaisella kokoonpanolla ja paikallisella moninpelillä. Aivan paska online. Ja Lemmings oli parhaimmillaan jo ensimmäisessä pelissä. Palatkaa siihen, älkää mutkistako asioita.

Lyhyesti sanottuna meidän pitäisi saada paljon enemmän comebackeja kuin mitä oikeasti saamme, ja se yliuskomus, että sen pitää olla "isompi, parempi ja kovempi" (kuten Cliff Bleszinski kerran sanoi Gears of Warin jatko-osasta) on vain syytä unohtaa. Päinvastoin, on olemassa monia vanhoja pelejä, jotka voittavat juuri päinvastoin, ja juuri tietämättömyys ja virheellinen ajattelu saa ne jäämään käyttämättä.

<bild>

Shinobi: Art of Vengeance ei ollut yksi vuoden 2025 parhaista peleistä 2D-asetelmasta huolimatta - vaan sen takia. Älkää mutkistako vanhoja comebackeja enempää kuin on tarpeen.

Kuten tiedätte, näin Mellonin viime lauantaina ensimmäistä kertaa 20 vuoden tauon jälkeen. Ihmiset katsovat jos haluavat, en tuomitse ketään, mutta yleensä tuntuu, että se ei ole minua varten. Siitä huolimatta... Minusta voittajakappale oli kiva ja tällä viikolla päätin tsekata Felician kappaleen uudestaan Youtuben kautta.

Sitten algoritmit heräsivät eloon. Sen jälkeen minulla on noin kaksikymmentä (ei liioittelua, se on varmaan jopa pohjoisemmassa) suositusta katsoa ns. reaktiovideoita, joissa joku vaikuttaja katsoo videoita ja reagoi. Monilla myös kymmeniä tuhansia katsojia. Tsekkasin muutaman heti kun mahdollista, ja tajusin, että kaikista Youtube-ilmiöistä nämä videot ovat varmaan niitä, joista pidän vähiten.

Varmasti on poikkeuksia, joissa se voi olla perusteltua, ja joskus törmää piilokameroilla kuvattuihin, näennäisesti todelliselta vaikuttaviin videoihin, joissa henkilö reagoi voimakkaasti - mutta nämä aikuiset pelaajat, jotka istuvat päivästä toiseen ja käyttäytyvät kuin kaksivuotias, joka on juuri keksinyt, miten valonappi toimii, ovat yksinkertaisesti liian surullisia. Olipa kyse melonipirtelön maistamisesta, näyttävän elokuvakohtauksen katsomisesta tai mellokappaleen kuuntelemisesta - ihmiset käyttäytyvät kuin se olisi hienointa, mitä he ovat koskaan nähneet ja kuulleet.

Keitä nämä ihmiset ovat? Voivatko he edes mennä ulos, käydä elokuvissa tai kuunnella radiota, jos he silmät leveinä ja linnunpönttö auki järkyttyvät niin suunnattomasti täysin normaaleista asioista?

<bild>

React-videot saavat kuolla heti pois ja ovat Youtuben ehdottomasti tylsintä ja tekaistua sisältöä.

Xbox Helix , PC:n ja Xboxin hybridi, jossa on DNA:n inspiroima logo. Nerokasta oikeastaan, paras nimi Xboxille sitten... Xbox. Kuulostaa hyvältä ja sillä on selkeä yhteys. Mutta Microsoft ja nimeäminen ovat valitettavasti yleensä surullinen lapsi, joten odotan, että he korvaavat tämänkin.

Siksi tässä on kolme vaihtoehtoa, jotka tuntuvat tyypillisesti Microsoftin kaltaisilta (samalla kun pidän peukkuja, varpaita ja kiveksiä, että he jättävät Helixin rauhaan):

- Xbox Continuum Sphere - Sitten joku mutkikas selitys siihen, että pallo sisältää kaiken, mikä on Xbox ja että laite on lyhennetty XCS, joka pitäisi lukea Excess.

- Xbox Nexus 9X - Meillä on jo 360 ja One, Microsoft tykkää epäloogisista numeroista (Windows 10 on esimerkiksi Windows 9), joten miksei Nexus 9X. Sitten hieman yksinkertaisempi malli voi olla nimeltään 7X.

- Xbox Quantum Fabric - Tiedän, että kaivan tässä syvälle laatikkoon, mutta tämä pesuaineelta tuoksuva nimi ei ole mitenkään huonompi kuin Xbox Series X.

<bild>

Mitä mieltä olet nimestä Helix? Pitäisikö se korvata entisenä työnimenä vai pitäisikö se säilyttää?