Rock Revolution

Rock Revolutionin elementit ovat pitkälti samat kuin muissakin bändipeleissä. Niin kitaristille, basistille kuin rumpalillekin löytyvät omat osuutensa, ainoastaan lauluraidat puuttuvat. Peli on täysin yhteensopiva niin GH- kuin RB-soitintenkin kanssa, joten muiden bändipelien omistajien ei tarvitse käydä lisätarvikeostoksilla peliä varten. Jos soittimia ei kuitenkaan löydy, on peliä varten myytävänä myös 7-painikkeinen rumpuohjain. Erillisiä kitaroita ei peliä varten ole markkinoilla.

Käytti soittimina sitten mitä leluja tahansa, on Rock Revolution lopulta melkoinen pannukakku. Toisin kuin kilpailijoissaan, Rock Revolutionissa nuotit putoilevat alaspäin pystysuoraan. Matka ylhäältä alas on todella lyhyt, joten jokaisen nuotin näpäyttämiseen täytyy keskittyä tosissaan, varsinkin vaikeimmalla vaikeustasolla, jossa nuottien putoamisvauhti on hirmuinen. Nuotit ovat myös todella pieniä. Pelaaminen on melkoista hampaat irvessä tahkoamista kipeillä silmillä, tihrustamisen vaatiessa verkkokalvoja väsyttävän veronsa. Rumpuosuuksissa bassopedaalin nuotti on keskellä viivastoa paksun vaakaviivan sijasta. Vaikka nuotti on erimuotoinen kuin muut rumpunuotit, ei sijoitteluun totu millään.

Pelaamista ei helpota myöskään pääsääntöisesti epäonnistunut nuotitus. Siinä missä kilpailijoiden tekeleissä pelaaminen muistuttaa parhaimmillaan oikeaa soittamista, on Rock Revolutionissa rokkikukkoilu lähinnä kaoottinen reaktiotesti. Liian monessa kappaleessa nuotitus on epälooginen ja outo, vaikka juuri ja juuri rytmin mukaan mennäänkin. Kaiken huippuna etenkin rummuilla ero vaikeimman ja toiseksi vaikeimman vaikeustason välillä on melkoinen jopa siinä määrin, että toiseksi vaikemmalla tasolla soittaminen on äärettömän tylsää läpsyttelyä ja vaikeimmalla taas...

Biisit muodostavat kuitenkin bändipelin selkärangan. Rock Revolutionin 40 biisin ääniraita koostuu pääasiassa muissa peleissä jo kertaalleen nähdyistä kappaleista sekä muutamasta uudesta biisistä. Kappaleet eivät ole alkuperäisversioita, mutta coverointi on kuitenkin ihan ok-tasoista eikä korva särise tuttujenkaan biisien kohdalla pahasti. Nykyrockin ystävää uudet biisit ilahduttavat, joukossa kun on esimerkiksi Kornin Falling Away From Me, Breaking Benjaminin Diary of Jane, Three Days Gracen Pain sekä Finger Elevenin Paralyzer. Vaikka biisejä tahkoaa mielellään, on takaraivossa koko ajan kuitenkin ajatus siitä, miten paljon mukavampaa kappaleita olisi soittaa vaikkapa Rock Bandillä. Yleisesti ottaen kappalelistassa ei kuitenkaan ole mitään yhteistä nimittäjää. Rockin eri genret kohtaavat listassa toisensa teematta, mikä ei olisi varsinaisesti ongelma jos kappalelista olisi pidempi. Biisien vähyydestä johtuen tiukempi linja niitä valitessa olisi ollut selvästi tarpeen.

Pelin uramoodi on perinteistä kauraa. Ura etenee levy kerrallaan ja jokaiselta levyltä on soitettava vähintään kolme kappaletta onnistuneesti ennen kuin tie seuraavalle albumille aukeaa. Tässäkin kohtaa kappalevalintoja on vähän ihmeteltävä. Millainen bändi nimittäin levyttää Avril Lavignen ihanan höpsön Sk8er Boin sekä Judas Priestin Heading Out to the Highwayn samalle albumille? Erilaisia kappaleita on kokonaista 3 per albumi, muut kolme kappaletta sisältävät erilaisia tehtäviä edellisistä kappaleista. Joissakin tapauksissa täytyy välttää soittamasta myrkkynuotteja, toisessa täytyy soitella studiossa tietty kappaleen osa virheettömästi ja niin edelleen. Jos homma toimisi pelillisesti, olisivat minipelit kivaa vaihtelua tavalliseen soittamiseen, mutta heikosta pelimoottorista johtuen ne ovat tuskaisen vaikeita ja sekavia tapauksia, jotka jättää suosiolla rauhaan.

Yksinpelin ohella peli tarjoaa myös varsin pätevän studiomoodin omien kappaleiden tekoa varten. Kappaleet voi tallentaa muttei jakaa verkkoon, joten omat tuotokset jäävät ainoastaan kotikonsolin riemuksi. Sääli, sillä studiotila on muuhun peliin nähden varsin pätevästi toteutettu ja toimii huomattavasti paremmin kuin esimerkiksi Guitar Hero World Tourin vastaava.

Kaiken kaikkiaan Rock Revolution on masentava tapaus. Jos peli olisi julkaistu ennen Guitar Hero -buumin räjähtämistä, olisi se saattanut herättää enemmän kiinnostusta, mutta bändipelien kulta-aikana sillä ei ole mitään mahdollisuuksia. Pelkästään turhauttava pelimoottori ja epäonnistunut nuotitus riittäisivät pelin kuoppaamiseen, mutta pahinta on kuitenkin se, ettei peli tuo kerta kaikkiaan mitään uutta genreensä. Jos soittamisesta nauttisi yhtään, saattaisi peli olla muutaman hyvän biisinsä ja studiotilan ansiosta halpiksena harkitsemisen arvoinen tapaus. Tällaisenaan sen olemassaolo kannattaa suosiolla unohtaa.