Resident Evil: Death Island on se paras tietokoneanimaatiolla tehdyistä Resident Evil -elokuvista

Resident Evil: Death Island on tietokoneanimaatioilla tehtyjen Resident Evil -elokuvien neljäs, joskaan aikaisempien leffojen tuntemus ei ole pakollista neljännestä rainasta nauttimiseksi. Ne aikaisemmat olivat Resident Evil: Degeneration (2008), Resident Evil: Damnation (2012) ja Resident Evil: Vendetta (2017). Jonkinlaiset ennakkotiedot Resident Evilistä ovat silti tarpeen, sillä luodun maailman perusteita henkilöhahmoineen ja T-viruksineen ei erikseen selvennetä.

Resident Evil: Death Island on hyvinkin rajattu kokonaisuus maantieteellisesti, mikä on hyvä asia. Tarinan pysytellessä varsin yksinkertaisena ja suoraviivaisena on käsikirjoitus vapauttanut tekijät keskittymään isoon joukkoon tuttuja henkilöhahmoja. Mukana ovat niin Leon S. Kennedy, Chris Redfield, Claire Redfield, Rebecca Chambers kuin Ingrid Hunnigan puhumattakaan kolmesta hieman vieraammasta henkilöhahmosta. Tällainen kaarti vaatii oman aikansa varsinkin, kun elokuvan kesto on vain 90 minuuttia.

Tarina on nopeasti kerrottu. Tutut Resident Evilin henkilöhahmot lähtevät turisteina tutustumaan San Franciscon edustalla sijaitsevaan Alcatrazin entiseen vankilaan. Zombiepidemia pääsee tietenkin vapaaksi, ja entistä uhkaavampana. Ei siis jää muuta mahdollisuutta kuin pysäyttää viruksen eteneminen ennen kuin se leviää saaren ulkopuolelle.

Teknisesti Resident Evil: Death Island on onnistunut. Alkukohtauksessa ääninäyttely on hämmentävän huonoa, mutta tämän jälkeen laatu vakiintuu. Animaatio on kautta linjan erittäin hyvää, ja samalla on havaittavissa jonkinlainen japanilainen estetiikan taju. Naiset ovat työssään päteviä, hoikkia ja kauniita, miehet puolestaan työssään päteviä, lihaksikkaita ja komeita. Japanilainen ääniraita puuttuu kokonaan ilmeisesti siksi, ettei sitä ole elokuvaan edes tehty. Muutamassa kohtauksessa näyttää hieman oudolta, kun selvästi amerikkalainen henkilöhahmo liikkuu japanilaiselle ruumiinkielelle tyypillisesti puhuen samalla vahvalla pohjoisamerikkalaisella korostuksella englantia. Tämän kuitenkin huomaa vain, jos siihen osaa erikseen kiinnittää huomiota.

Toimintakohtauksia on paljon, ja ne ovat kaikki hyvin tehtyjä. Voimisteluun vahvasti nojaava rymistely myös kuljettaa tarinaa eteenpäin, jolloin toimintakohtaukset eivät tunnu irtonaisilta osilta, jotka olisi vain sijoiteltu tarinan väliin sinne tänne. Mitään erityisen syvällistä kerrottavaa ei ole, mutta kokonaisuus on tietoisesti pelisarjan faneille tehty. Ja juuri kohderyhmä on varmasti näkemäänsä tyytyväinen.

Lisämateriaaleina on kourallinen katsauksia elokuvan tekemisen eri osa-alueisiin, ja vieläpä suomeksi tekstitettynä. Suosittelen katsomaan vähän yli puolen tunnin mittaiset ekstrat heti elokuvan jälkeen, sillä ne tuovat mukavasti lisävaloa siihen, miksi elokuva on sellainen kuin on. Lisämateriaaleissa tekijät painottavat jatkavansa mielellään elokuvien tekemistä, jos fanit vain haluavat. Mikäli Resident Evil -animaatioiden laatu pysyy jatkossakin näin nousujohteisena, odotan jatkoa ilomielin.