Redfall on vähemmän Arkanea, ja enemmän arkadea

Arkane Studios on ollut lähes pettämätön laadun tae kuluneen vuosikymmenen aikana. Erityisesti Arkanen Austinin studio on saattanut maailmaan todella upeita puoliavoimia maailmoja, kuten Dishonoredit ja Preyn. Nyt pelaajan maailmaa avarretaan entisestään, sillä Redfallin kaupunki on täysin avoimesti tutkittavissa.

Viime vuodet ovat olleet tuulisia Arkanelle, sillä Microsoft osti studion taustalla olleen Zenimaxin keväällä 2021. Tämän jälkipyykkinä vuoden 2021 Deathloop oli studion viimeinen julkaisu studion vanhalla ja kokeneella johdolla. Nyt uudet tekijät pääsevät näyttämään kyntensä. Toisena kaupan seurauksena julkaisua ei tarjota lainkaan Playstationeille, vaan ainoat tuetut alustat ovat PC ja uusimmat Xboxit.

Kenttänä Redfall toteuttaa kepulaisen unelman, sillä pienessä satamakaupungissa on todella hulppeita rakennuksia museosta elokuvateatteriin. Valitettavasti myös työpaikkojen hajasijoitus on onnistunut tarpeettoman hyvin, sillä kaupungissa suoritetaan korkeimman tason bioteknologista tutkimusta. Tutkimuksissa kaikki ei ole mennyt putkeen, sillä epäonnisen veriprojektin myötä kaupungin valtaavat yliluonnolliset vampyyrit.

Aurinko pimenee ja koko kaupunki sulkeutuu maagisesti ulkopuoliselta maailmalta. Vampyyrit aloittavat verifestivaalit, joissa apureina ovat uskolliset kultistit ja bändäreinä eloonjääneet kaupunkilaiset. Kun kaupungissa häärii vielä todisteita siivoavia palkkasotilaita, joutuu pelaaja kamppailemaan samanaikaisesti monenlaisia ihmisiä ja hirviöitä vastaan kuin Half-Lifessa ikään.

Pelaaja herää pakolaivasta, joka ei ole päässyt satamaa pidemmälle karkuun. Matka vie nopeasti kohti paloasemaa, jonne selviytyneet ihmiset ovat rakentaneet linnoituksensa. Pelaajan tehtävä on vipeltää ympäri kaupunkia selvittämässä vampirismin arvoitusta, avaamassa uusia turvataloja ja keräilemässä siinä sivussa tonnikaupalla aseita ja rahaksi muutettavaa krääsää.

Valittavana on neljä päähenkilöä, joiden kolme erikoistaitoa tarjoavat hieman erilaisen pelikokemuksen. Toisaalta hahmovalinta lukitsee pelaajan myös tietynlaiseen pelityyliin, sillä arkanemaisen vapaata hahmonkehitystä ei ole tällä kertaa tarjolla. Tasokehityksen myötä taitoja voi syventää, mutta profiilia ei ole mahdollista muuttaa lennosta.

Yllättävin muutos on siinä, että kyseessä ei ole deusexmäinen ammuskeluroolipeli, vaan ennemminkin erikoistaidoilla maustettu suoraviivainen ammuskelukeräily, eli looter-shooter. Ammuskelupeleissä en ole koskaan ollut kovin innokas erikoistaitojen käyttäjä, mutta onneksi silkalla tykittelyllä pääsee jo varsin pitkälle kaikkein tiukimpia kohtauksia lukuun ottamatta.

Toiminnan sujuvuutta avittaa se, että ihmisvastukset ovat silkkaa tykinruokaa. Aivan ristituleen ei kannata joutua, sillä sotilaiden aseet nirhaisevat kyllä pelaajaa, mutta erityisesti etäisyyden päästä napsiessa vastus ei ole kummoinen. Sen sijaan varsinaisen haasteen tarjoavat itse yliluonnolliset vampyyrit. Heitä on paljon.

Vampyyreillä on terveyspalkki siinä missä ihmisilläkin, mutta pelkillä luodeilla ei näitä epeleitä voi tappaa. Ottaessaan tarpeeksi osumaa vampyyrit menevät hetkeksi horrostilaan, josta he palaavat pian takaisin elävien kuolleiden kirjoihin. Onneksi luovia tapoja tappamiseen on useita, sillä olennot ovat arkoja tulelle, auringonvalolle ja sydämeen isketyille vaarnoille.

Yksinkertaisin tapa hoidella hirviöt päiviltä on useimpien rynnäkkökiväärien ja haulikoiden päähän pultatulla pistimellä. Haulikolla päähän ja pistimellä sydämeen on yksinkertaisin tapa saatella verenimijät tuhkakasaksi. Luovempi tapa on tulella leikkiminen, sillä kenttä on täynnä taktisesti lainehtivia öljylammikoita. Myös soihtupistoolit ovat kokonainen aseluokka viimeistelyä varten.

Erikoisempien aseiden ryhmään lasketaan olennot etätappava, veitsiä nakkeleva vaarnatykki sekä herkkähipiäiset albiinot grillaava UV-pyssy. Asevalikoima kuulostaa laajalta, mutta ensivaikutelman ei kannata antaa erehdyttää: kolmen erikoisaseen lisäksi tarjolla on ainoastaan perinteisiä pistooleita, haulikoita, rynnäkkökivääreitä ja tarkkuuskiväärejä.

Erityistä lisähaastetta tarjoaa vampyyrien materiansiirtokyky. Yksittäinen olento on vielä mahdollista päästellä päiviltä etäisyyden päästä, mutta hirviölaumaa vastaan ensimmäisen tarkkuuskiväärin luodin jälkeen ihotuntumalla voi olla kokonainen suku pitkäkyntisiä raapijoita pikkuserkkuja myöten. En yleensä käytä ammuskelupeleissä haulikoita, mutta Redfall on selkeä poikkeus sääntöön.

Aseilla on harvinaisuusluokka sekä pelaajan kokemuksen mukana kehittyvä taso. Käytännössä vitostason tavallinen tuliluikku on lähes aina kolmostason harvinaisuutta parempi, sillä harvinaisuus tarjoaa harvoin peliä muuttavia erikoistaitoja. Yleensä bonukset ovat perinteisiä pikkuetuja, kuten "10 prosenttia enemmän vahinkoa".

Tämä erottaa Redfallin selvästi hienostuneemmista ammuskeluräiskinnöistä, kuten Outridersista. Käyttöliittymä aseiden vertailuun on sujuva, eikä edes repun koossa olla pihistelty, mutta silti tietynlainen uuvahdus aseiden paranteluun iskee tarpeettoman nopeasti.

Onneksi Arkane ei ole hukannut täysin maagista kosketustaan, sillä maailmassa on yllätyksiä etsittäväksi, eikä suorin reitti ole aina paras. Pelaajalla on mukanaan Deus Exestä saakka tutut kertakäyttöiset tiirikat ja hakkerointivälineet, joilla ovia, kassakaappeja ja ansoja on mahdollista ohittaa. Lisäksi pelaajien taitovalikoimissa on paljon hyppy- ja siirtymätaitoja, joilla avoimia kattoja ja ikkunoita on mahdollista hyödyntää.

Yrityksestä huolimatta en voi olla vertailematta Redfallia Austinin studion edellisiin julkaisuihin. Prey ja Dishonoredit kannustivat pelaajaa luovuuteen, hiippailuun ja monipuoliseen taitojen käyttöön. Periaatteessa nämä ovat mahdollisia Redfallissa, mutta niille ei ole varsinaisesti tarvetta. Hiipivä tiikeri ei löydä piilotettua lohikäärmettä, vaan ainoastaan tason 12 raren pumppuhaulikon, joka on kuitenkin nykyistä asetta heikompi.

Mukaan on pultattu myös monipeli, jossa seikkailua voi suorittaa enintään neljän sankarin voimin. Peliseuran löytäminen voi olla vaikeaa, sillä muutamista yhteistyötaidoista huolimatta voin kuvitella verkkopelin olevan hirveää sooloilua. Kun vielä vihollisten vaikeustaso skaalataan korkeatasoisimman pelaajan mukaan, on kavereiden kanssa pelaaminen mahdollista lähinnä silloin, kun kaikki pelaavat samaan tahtiin.

Jostain syystä julkaisu ei käytä lainkaan studion omaa Void Engineä, vaan pelimoottoriksi on valittu Unreal Engine 4. Syitä voin vain arvailla, mutta omistajavaihdoksella lienee roolinsa asiassa. Maailma on omanlaatuisensa psykedeelinen ilmestys, mutta useamman kerran jäin mietiskelemään sitä, mahtoivatko tietyt välkkyvät pinnat olla grafiikkavirheitä vai tyylivalintoja.

Grafiikka on oikein mukiinmenevää, ja itse asiassa peli rullaa jopa oikein sujuvasti SDD-levyn ja RTX 3080:n voimin. Tästä huolimatta pienet bugit siellä täällä tuottavat selvästi viimeistelemättömän vaikutelman. Kenties ensimmäisen päivän päivityspaketti korjaa joukon pieniä asioita, kuten tyhjästä ilmestyviä vihollisia tai grafiikkavirheitä.

Erityisen harmittavaa, mutta toisaalta myös avittavaa, on umpisurkea tekoäly. Sotilaat juuttuvat lyhtytolppiin ja eräskin pikkupomo ei kerta kaikkiaan päässyt liikkeelle. Ilmassa leijuva maalitaulu oli helppo nakki, mutta en minä nyt aivan näin helppoja pisteitä olisi kaivannut.

Redfall oli jotain aivan muuta kuin mitä olin odottanut. Kehittäjän ansioluettelo nosti odotustason taivaisiin, sillä itse kuulun muun muassa Deathloopin faneihin. Arkane on ollut todellinen ensimmäisen persoonan pelien uranuurtaja, joka on onnistunut virkistämään hiiviskelypelit Dishonoredilla, 0451-pelit Preyllä ja Deathloopin omalaatuinen aikasilmukointi oli sitten jotain aivan omaa luokkaansa.

Valitettavasti Arkane ei onnistu virkistämään ammuskelukeräilyiden lajityyppiä, sillä esimerkiksi Outriders on edelleen omassa luokassaan monipuolisemmalla taitovalikoimallaan. Redfall ei ole kurja peli, mutta se ei valitettavasti myöskään erotu edukseen.