Rambo: Last Blood

Vuoden 2008 Rambo päättyi näyttävästi siihen, kun John Rambo (Sylvester Stallone) palasi takaisin kotiin Arizonaan. Vuoden 2019 Rambo: Last Blood alkaa juuri tästä, ja melko lailla 10 vuotta edellisen elokuvan tapahtumien jälkeen. Luvassa on puolentoista tunnin ajan ehkä yllättävänkin koskettavaa viihdettä.

Tarina on pääpiirteissään nopeasti kerrottu. Rambo on kasvattanut orvoksi jääneen veljensä tai siskonsa tyttären melkein aikuiseksi. Sitten tämä tytär saa kuulla, että hänen biologinen isänsä asustaa Meksikossa. Sinne on tietysti lähdettävä, ja samalla reissulla tytär päätyy paikallisten ihmiskauppiaiden saaliiksi. Ja sitten rytisee ja verta lentää niin totta vie.

Tarina sinänsä ei tee vaikutusta, mutta sen toteutus kylläkin. Se kaikkien odottama toimintameininki ei nimittäin ala kovinkaan nopeasti, vaan tilanteen ja henkilöhahmojen pohjustamiseen käytetään noin tunnin verran aikaa. Tällä tavalla katsojan ymmärrys vanhenevan Rambon tunnelmista ja vaikuttimista syvenee. Samalla varmistetaan se, ettei katsoja tunne minkäänlaista myötätuntoa pahiksia kohtaan, kun veri lopulta lähtee virtaamaan. Useampikin juonenkäänne onnistuu herättämään tunteita ainakin niissä katsojissa, jotka kokevat kuuluvansa tämän lajityypin kohderyhmään.

Tapahtumista toiseen edetään hyvällä tahdilla, ja ehkä odottamattomankin suuressa osassa on dialogi eri henkilöhahmojen kesken. Jokainen keskeinen hahmo saa riittävästi tilaa, jotta katsoja ymmärtää heidän merkityksensä tarinassa. Niin ikään huonoja näyttelijäsuorituksia ei ole mukaan mahtunut. Vasta aivan lopussa väkivalta muuttuu epäuskottavaksi, mutta se taitaa jo tässä vaiheessa kuulua Rambon brändiin.

Odotin viidennen Rambon olevan jo pelkkä väsähtänyt rahastus, mutta toisin kävi. Tekijätiimi on onnistunut luomaan vielä yhden tarinan, joka John Rambon elämästä kannattaa kertoa. Oikeastaan toivoisin vielä yhtä elokuvaa, jotta tämän vanhan sotilaan matka saisi viimeinkin päätöksensä, ja toivottavasti onnellisen sellaisen.