Rage

Eipä kestänyt montaakaan sekuntia, ennen kuin pääsin huijaamaan kuolemaa ensimmäistä kertaa. Eksistentiaaliset pohdiskelut omasta identiteetistä ja sijainnista saivat jäädä tylysti tiensyrjään, kun hyppäsin pelastajani ja uuden ystäväni autoon. Eloonjääminen ei ole koskaan itsestäänselvyys tässä maailmassa. Ensimmäinen pysäkki oli pienessä yhteisössä, kivoine ja vähemmän kivoine kavereineen. Muutama suoritettu tehtävä myöhemmin taskussa oli pieni kokoelma aseita, jotka puhuivat kaikkia tarpeellisia kieliä, ja ajoneuvo, joka vei minut minne vain halusinkin mennä.

Ensin keskityin kuitenkin etsimään uusia jännittäviä tapoja ampua mutantteja päähän, ja niinpä aseenpiippu kuumeni alussa moottoria enemmän. Bandiitteja ja öykkäreitä löytyy sieltä sun täältä, mutta pelin kampanjatehtävät tarjoavat tätä samaa hupia hieman mielenkiintoisemmassa muodossa. Pääjuoni koostuu melko tavanomaisista toimintatasoista, jotka on siroteltu kohtuullisen avoimeen maailmaan. Uusien alueiden avautuessa, etenkin kahden keskuskaupungin tapauksessa, pelaajan huomiosta käydään koko ajan kasvavaa kilpailua sivutehtävien ja minipelien muodossa.

Yhtenä eniten huomiota herättäneenä sivuaktiviteettina toimivat ajokilpailut. Järjestelmällä ajoja ja peittoamalla haastajia voi voittaa erityistä valuuttaa, jolla hankitaan päivityksiä pelin ajokkeihin, kuten mönkijään, rantakirppuun tai raskaampaan rallirautaan. Ajaminen itsessään ei tosin lukeudu kaikkein maagisimpiin elämyksiin, mutta kontrollit ovat funktionaaliset ja lopulta en enempää toimintapeliltä vaatisikaan - erityisesti, kun myös power-uppeja ja aseita on pidettävä silmällä.

Pelimaailmassa samoillessa voi törmätä myös moniin erikoisempiin haasteisiin, mikä motivoi maailman tutkimiseen. Haasteisiin lukeutuvat esimerkiksi kuolemaa ja painovoimaa uhmaavat hypyt kallioiden, dyynien ja kanjoneiden lomassa. Osaksi haasteet liittyvät siihen, että pelimaailmassa on paljon aseistautunutta väkeä, joka haluaa vain pahaa. Tekemällä kiusankappaleista selvää, pelaaja palkitaan rahalla, kun taas hypyt tuottavat mitä erilaisimpia vimpaimia.

Harmillisesti tällä on yksi pieni sivuvaikutus: aseiden ja muiden varusteiden nopea ja helppo hankinta sotii pelin pohjana toimivaa köyhää autiomaata vastaan. Tämä ei vain haavoita designia sinänsä, vaan tekee pelistä helpohkon niille, jotka ovat valmiita uhraamaa sille aikaa. Fiksut selviytymisstrategiat vaihtuvatkin ennen pitkää herkän pelitasapainon hyväksikäyttöön, mikä heijastuu myös varusteiden nikkarointiin.

Sekä puodeista että vähemmän vieraanvaraisista paikoista voi löytää piirustuksia uusille ammuksille, kranaateille, hyökkäysroboteille ynnä muulle, mitä koti-MacGyver voi toivoa. Ideassa ei sinänsä ole mitään vikaa. Kun tiukan tulitaistelun jälkeen löytää puuttuvan pellinpalan, jonka avulla haulikon voi varustaa räjähtävillä ammuksilla, systeemi tuntuu palkitsevalta. Mutta kun käsittää, että hippusella suunnittelua ja ovelaa kaupankäyntiä saa haltuunsa ylenpalttisesti tapporautaa, esiin nousee karvas valinta sen suhteen, pelaako hyvin vai niin kuin on ajateltu.

Ragea leimaavat fiksut ideat, joiden alla muhii koko joukko hienosäätöä kaipaavia yksityiskohtia. Yksi pelin kiistattomista valteista on kuitenkin sen vaihtelevuus. Moottoriurheilun lisäksi tarjolla on kaikkea tarkka-ampumisesta korttipeleihin, ja pelimaailma antaa itsestään hyvin suunnitellun ja eläväisen vaikutelman. Se, että näille sivupoluille lähtee lisähuvin eikä pakon perässä, kertoo jo itsessään paljon. Silti, Ragella on ongelmansa.

Grafiikka oli ensimmäinen pettymys. Koko kehitysprosessinsa ajan Rage vaikutti herkulliselta silmäkarkilta vääristyneine kasvoineen ja synkkine maisemineen. Toki monet maisemista ovat komeita, ja villisti kieppuroivat puukkohiipparit ovat todella sulavasti animoituja, mutta samaan aikaan tekstuurit ovat tuskallisen matalalaatuisia, ja reunanpehmennykselle olisi pelissä kovasti hommia. Se, että visuaaliset tahrat vaikuttavat niin PC:llä kuin konsoleillakin, on paitsi merkillistä, myös ensimmäinen kerta kun John Carmack tuntuu kavereineen tipahtaneen teknisen kehityksen kärryiltä.

Rage haluaa olla vanhan koulukunnan räiskintä. Tässä on toki oma viehätyksensä, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Muun muassa se, että viholliset eivät jätä jälkeensä himoittuja aseitaan, vaan pelkkiä panoksia, on tympivää. Myös tekoäly on viime vuosisadalta, ja luotihippa muuttuu nopeasti yksipuoliseksi napsimiseksi samalla, kun vastustajat kykkivät ja juoksentelevat ympäriinsä kuin päättömät kanat. Sotataidottomuuden huippu on se, että kranaatin näkevät vihulaiset loikkaavat heti maahan makaamaan, vaikka pelaaja seisoisi vieressä tyhjentämässä näihin lipasta täysautomaatilla.

Kehittäjän taustat tietäen on vaikea hahmottaa, miksei Ragessa ole deathmatchiä, ei lipunryöstöä taikka mitään muutakaan klassista moninpelisisältöä. Sen virkaa toimittaa yhteistyökampanja, jonka tarkoitus on täydentää yksinpelin tarinaa, sekä tarjota muutama hassu tapa ottaa toisista mittaa ohjuksilla varustetuilla maastureilla. Toki co-op on aina kivaa, mutta Ragea pitäisi siitä huolimatta ajatella lähinnä yksinpelinä.

Noin 11-tuntisen kampanjan ja kimppapelailun päätteeksi Rage tuntuu kaiken kaikkiaan mukavalta, mutta huippupelien särmää siitä ei välity. Vaikka siinä ei ole varsinaisesti tylsiä hetkiä, tempo vaihtelee miellyttävästi ja kenttäsuunnittelu toimii, aina löytyy myös yksityiskohtia, jotka painavat tunnelmaa. Vähä-älyiset viholliset ja odotettua suttuisemmat grafiikat ovat läsnä. Lisäksi asetasapainon puutteet ja rajallinen määrä pomovastustajia vahvistavat arvosanaa kahdeksikon heikommassa päässä. Se on sääli kun muistetaan, että pelin negatiiviset puolet eivät synny niinkään perustavaa laatua olevista erheistä, vaan hiomattomuuksista.