Psychoville, 1. kausi

Kummallisten tapahtumien ketju vierähtää käyntiin kun viisi näennäisesti toisiinsa liittymätöntä ihmistä saa kirjeen jonka yksinkertainen viesti on "tiedän mitä teit". Mysteeriä avataan jakso jaksolta, meiningin käydessä tasaisesti hämärämmäksi loppua kohden. Ratkaisu ei välttämättä noudata perinteisen draaman sääntöjä.

League of Gentlemenin Shearsmith ja Pemberton eivät ole Psychovillessä lähteneet merta edemmäs kalaan, vaan nämä pelaavat häpeämättömästi omia vahvuuksiaan. Sekoitus Britannian harmaata arkipäivää ja surrealistista groteskiutta toimii edelleen kympillä, ja sarjan tapahtumat ovat kaikessa omituisuudessaan uskottavia ja jopa koskettavia.

Tässä piileekin Psychovillen vahvuus. Vaikka se on mustaakin mustempaa komediaa, pidetään siinä aina kiinni tunteellisesta realismista, ja juonenkäänteet saavat voimaa siitä, että hahmot ovat kaikessa kamaluudessaan ymmärrettäviä.

Ja kamalia nämä hahmot kyllä ovatkin. Sympaattisimmaksi nousee psyykkisiä voimia ja pornomenneisyyden omaava kääpiö Robert, joka näyttelee yhtä seitsemästä kääpiöstä ja janoaa Lumikin perää(n). Toisesta päästä skaalaa löytyvät Maureen ja David Sowerbutts, äiti-poika -pari jolla on päähänpinttymä sarjamurhaajista ja muutenkin hieman Norman Bates -henkiset perhesuhteet. Tähän väliin mahtuvat koukkukätinen klovni Mr Jelly, sokea ja hyvin eksentrinen miljonääri Lomax, sekä Dawn Frenchin hyytävästi esittämä vinksahtanut kätilö Joy, joka haluaa tehdä vauvanukke-Freddystä oikean pojan. Gentelemenistä totuttuun tapaan sarja pursuaa mainittujen lisäksi myös lukuisia muita himmeitä hahmoja.

Psychoville on sen sortin sarja, että sitä joko rakastaa tai vihaa. Sen musta, kauhuun taittuva huumori ei ole todellakaan kaikille, mutta jos pidit League of Gentlemenistä, on Psychoville pakko-ostos. Kuka tahansa voi olla groteski, mutta näin hyvää käsikirjoittamisen ja näyttelemisen yhdistelmää ei tässä genressä useinkaan nähdä.